Kylässä meijerissä

Suomalainen kuluttaa maitoa noin 130 litraa vuodessa. Maito sisältää paljon terveyden kannalta tärkeitä ravintoaineita, minkä johdosta sen asema kansallisissa ravintosuosituksissa ja esimerkiksi kouluruokailussa on vakiintunut. Tiesitkö, että syyskuun viimeinen keskiviikko on omistettu koulumaidolle? Laadunvalvonta on tärkeä osa maidon tuottamista ja jalostamista - maitoa on matkalla koululaisen lasiin maistettu jopa 13 kertaa sen korkean laadun varmistamiseksi! 

Satakunnan keskustanuoret teki yritysvierailun Satamaidon Porin meijeriin yhdessä Varsinais-Suomen keskustanuorten kanssa. Vierailun aikana päästiin tutustumaan meijerin perinteikkään historian lisäksi ruoantuotannon kehitykseen, elintarvikealan kehitysnäkymiin ja maidon hinnanmuodostumiseen. Maidon matka tilalta jalostukseen, jakeluun ja lopulta kuluttajalle on pidempi kuin matka kaupan kylmähyllyltä kuluttajan jääkaappiin. Tuoreus ja tuotteen korkea laatu perustuvat katkeamattomaan kylmäketjuun ja lyhyisiin, enimmillään sadan kilometrin keräilymatkoihin: valtaosa Satamaidon tuottamasta maidosta tulee Satakunnasta.

Perinteikästä meijeritoimintaa

Osuuskunta Satamaidolla on pitkät perinteet, kertoo Satamaidon toimitusjohtaja Jarmo Oksman. Meijeri on toiminut  Porissa itsenäisenä satakuntalaisten maidontuottajien omistamana yrityksenä jo vuodesta 1902. Nykyiselle paikalleen se siirtyi parikymmentä vuotta myöhemmin. Nytemmin tunnettu Satamaito aloitti toimintansa 1982. Vuosien mittaan on tehty yhteistyötä sekä Valion että Ingmanin kanssa. Irtaantumisen näistä yhteistyikuvioista mahdollistivat lopulta oma tuotemerkki ja oma markkinointi.

Osuuskunta koostuu reilusta kahdestasadasta satakuntalaisesta maitotilasta. Maitotilan keskikoko  on 200 000 litraa, mikä lehmiksi muunnettuna vastaa noin kolmenkymmenen lehmän tilakokoa. Yli miljoonan litran tiloja on kaksi. Satakunnassa maidon saatavuudessa ei Oksmanin mukaan ole ongelmaa, vaikka tuottajamäärä on kokonaisuudessaan lähes puolittunut kymmenessä vuodessa; uusien toimijoiden löytyminen ei esimerkiksi sukupolvenvaihdoksista päätellen ole ollut esteenä maatalousyrittäjyyden jatkumiselle ja kotimaisen alkutuotannon jatkuvuudelle.

Osuuskunnan perusajatuksena on läpi vuosien ollut lähitilojen maidon jalostaminen nestemäisiksi maitovalmisteiksi. Maidon lisäksi valikoimaa on viime vuosina laajennettu enenevissä määrin kohti erikoistuotteita. Kuluttajille tutuiksi ovat käyneet niin maitojuomat kuin PLUSSA- ja luomumaitokin. Tavoitteena on kasvattaa erikoistuotteiden osuus nykyisestä 25 prosentista niin, että jopa puolet kokonaistuotannosta kohdistuisi erikoistuotteina tunnettuihin tuoteryhmiin. Kysynnän kehitys perusmaidosta erikoistuotteisiin on ainakin viimeisen viiden vuoden ajalla ollut huimaa - vielä nähtäväksi jää, mihin ruoan alkuperää ja alkuperäisyyttä korostava trendi sen johtaa. Raakamaidon eli niin sanotun tinkimaidon kulutus on maidontuotannon suhteen marginaalista jo siksi, että harvalla kuluttajalla on madollisuuksia sen hankkimiseen.

Muuttuva ruokaketju

Ruokateollisuus on altis monenlaisille muutostekijöille. Kuluttajien ostovoimaan ja ostokäyttäytymiseen vaikuttavat niin talouden suhdanteet kuin ravintotrenditkin, jolloin äkkinäiset muutokset kysynnässä voivat olla vaikeasti ennakoitavia. Maito on peruselintarvike, ja sen kysyntä on erikoistuotteiden kysyntää tasaisempaa. Ruoan kysyntä kasvaa ja elintarvikealan kehitysnäkymät viennin suhteen ovat Satamaidon toimitusjohtaja Jarmo Oksmanin mukaan hyvät. Ruokaketju työllistää väkeä niin alku- kuin jatkotuotannossakin. Porin meijerissä työntekijöitä on viitisenkymmentä.

Tuotannon erikoistuminen ja kuluttajien lisääntyvä kiinnostus esimerkiksi ruoantuotannon eettisiä kysymyksiä ja lähiruokaa kohtaan tuovat ruoantuoattajalle sekä uhkia että mahdollisuuksia. Näiden lisäksi ruokaketjun toimintaan ja kannattavuuteen vaikuttavat kansainväliset vaihtelut raaka-aineen tuotannossa ja markkinahinnoissa. Kotimainen alkutuotanto on kotimaisen ruoantuotannon edellytys. Tämän lisäksi sillä on tuotannon ja kysynnän vaihteluita pienentävä ominaisuus, kertoo Oksman.

Ruokako kallista?

Kotimainen ruoantuotanto on välttämättä yhteydessä globaaliin raaka-aineiden hinnanvaihteluun ja ruokakriiseihin. Raaka-ainekustannusten hinnannousu selittää suuren osan ruoan kallistumisesta. Siihen vaikuttavat osaltaan myös energiakustannukset ja logistiikka. Verotuksen suhteen Suomi sijoittuu Euroopan keskitasoon: ruoan arvonlisävero on korkeampi kuin EU:ssa keskimäärin, ja tulotasoon suhteutettuna se on jopa aavistuksen pienempi. ALV:n lisäksi ruoan hintaan vaikuttavat valmisteverot ja kilpailu. Terve ja toimiva kilpailu on pitkällä tähtäimellä sekä kuluttajan  että maatilallisten yhteinen etu, joskin kilpailu markkinoilla harvemmin toimii kuten sen pitäisi. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii vuoden aikana kiivaastikin uutisoitu tapaus Valion määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä. Satamaidon ja sen osakkaiden kannalta tilanne päättyi Oksmanin mukaan Kilpailuviraston antaman päätöksen johdosta hyvin.

 Suomalaisen kotitalouden menoista keskimäärin 15 prosenttia menee ruokaan. Ruoan kallistuminen ei enää ole uutinen, sillä siitä on kvartaalitaloudessa elävälle suomalaiselle kuluttajalle tullut itsestään selvä asia. Oli hinnannousu prosentteina sitten mitä tahansa, on aiheellista kysyä, onko ruoka kallista, kun sitä samalla heitetään roskiin tuhansien kilojen ja eurojen vuositahdilla. Kotitaloudet ovat menekin pienentämisessä avainasemassa, sillä suuri osa roskikseen päätyvästä ruoasta syntyy niissä.

Suurin kulutusvalintoja ohjaava tekijä on kuluttajakäyttäytmistä kartoittavien tutkimusten mukaan  hinta-laatu-suhde. Seuraavina tulevat ruoan maku ja ravitsevuus. Ehkä yllävän vähän mainintoja saavat ruoan lisäaineettomuus ja se, että ruoka on lähellä tuotettua. Kotimaisen ruoantuotannon, niin alkutuotannon kuin ruoan jalostamisenkin kannalta on tärkeää, että kotimainen ruoka on kilpailukykyistä. Satamaidon kaltaisia pien- ja keskisuuria yrityksiä tarvitaan tulevaisuudessa takaamaan puhtaan, lähellä tuotetun ja laadukkaan ruoan saatavuus - ja tietenkin sen, alkutuottajan työlle on kotimaista kysyntää.

Soile Tuominen

Yritysvierailu Satamaidon Porin meijeriin 20.9.2013

Juttu ilmestyy kuvien kera myös Satakuntalainen-lehdessä

Kotimaista grilleihin!

Hyvää, kotimaista juhannusta kaikille!

AVOIN KIRJE HKScan OYJ:LLE

Helsingin Sanomat uutisoi 20.6.2013 lihan tuonnista Suomeen. Juttu keskittyi tuontiin Brasiliasta, josta tuodaan Suomeen merkittäviä määriä lähinnä naudan- ja broilerin lihaa. Kommentteja oli pyydetty useilta maahantuontia harjoittavilta toimijoilta. Lausunnot kautta linjan olivat vältteleviä. Kilpailevat yritykset olivat kiitettävän yksimielisiä siitä, ettei lihan alkuperää tarvitse avata kuluttajille kovinkaan tarkasti.

Jokainen yritys tietysti valitsee tiedotuslinjansa itsenäisesti ja vastaa siitä. Kiinnitin kuitenkin huomiota melkoiseen ristiriitaan. HS:n jutussa oli haastateltu HKScan Oyj:n viestintäjohtaja Marja-Leena Dahlskogia, joka lausui sanatarkasti: ”Yhtiössä päädyttiin siihen, ettei ulkomailta tulevan lihan ruokaketjun avaaminen hyödytä HKScanin liiketoimintaa.”

Samana päivänä meidän HKScanin suomalaisten tuottajien postilaatikoihin ilmestyi HKScanin hankintayhtiön HKAgrin tuottajille suunnattu Kotitilalta-lehti, jonka pääkirjoituksessa HKAgrin toimitusjohtaja Veli-Matti Jäppilä kirjoittaa seuraavaa: ”Meidän on ketjuna yhdessä varmistettava, että läpinäkyvyyden ja jäljitettävyyden merkitys kasvaa. Tunteiden ohjatessa kuluttajien valintoja on huolehdittava erityisen tarkkaan tuotantoketjun läpinäkyvyydestä sekä siitä, että oma tekemisemme on lupausten tasolla.”

Mielenkiintoista, että pörssiyhtiö, joka normaalisti on hyvin tarkka tiedotuksestaan, antaa samana päivänä julkisuuteen kaksi näin täysin päinvastaista lausuntoa. Kotimaisen tuotannon osalta avoimuus ja läpinäkyvyys ovat tärkeitä mutta eivät tuontiraaka-aineen osalta? Suomessa HKScan, kuten muutkin kotimaasta lihaa hankkivat yritykset, edellyttää sopimustuottajiltaan kurinalaista ja hyvin säänneltyä tuotantoa omine kansallisen- ja EU-lainsäädännön ylittävine sääntöineen.

Yksittäisenä tuottajana sekä tuottajien valtuuttamana edustajana kannatan itsekin läpinäkyvää, avointa ja vastuullista tuotantoa. Olen aina ollut valmis päästämään halukkaat kuluttajat ja toimittajat tutustumaan sikalani toimintaa ja kertonut julkisuudessa myös niistä asioista, joissa meillä vielä on ollut parantamisen varaa. Haluaisin myös kotimaisen lihateollisuutemme osallistuvan ja sitoutuvan tähän. Erityisesti toivon, että samat kriteerit koskevat niin kotimaista tuotantoa kuin tuontiakin. On erittäin ikävää, jos alan suurimmat toimijat ajavat tässä asiassa ns. kaksilla rattailla.

Kysynkin nyt kumpi todellisuudessa on HKScan Oyj:n virallinen linja, läpinäkyvyyden vai salailun lisääminen? Toivottavasti yhtiö saa muodostettua tästä yksimielisen kannan.

Lopuksi toivon kuluttajilta tukea ja ymmärtämystä meille suomalisille ruuantuottajille, jotka joudumme toimimaan koko ajan härskimmäksi muuttuvan kansainvälisen agribisneksen puristuksessa. Kannattaa muistaa, että mitä suurempi osa syömästämme ruuasta on tuotettu Suomen ulkopuolella, sitä vähemmän suomalaiset kuluttajat voivat tuotannon laatuun, eettisyyteen ja vastuullisuuteen vaikuttaa. Jos on kysyttävää tuotannosta, ottakaa rohkeasti yhteyttä vaikka allekirjoittaneeseen tai johonkuhun muuhun tuottajaan. Keskustelemme mielellämme tuotannosta asiakkaamme eli suomalaisen kuluttajan kanssa.

Martin Ylikännö

puheenjohtaja

Suomen Sikayrittäjät ry

Julkaistu myös Helsingin Sanomien ja Maaseudun Tulevaisuuden mielipideosastoilla viikolla 26/2013

Hyvin halpaa vai hyvää ja laadukasta?

Suomessa ollaan ottamassa ensimmäistä suurta askelta kohti puhdasta, luonnonmukaista ja lähellä tuotettua ruokaa: kuluttajina olemme vihdoin valmiita korostamaan ruoan hinta-laatu-suhteessa sen jälkimmäistä osa-aluetta. Ruotsissa kuluttaja on ollut kuningas ja ymmärtänyt ostopäätökseen perustuvan oikeutensa vaatia lautaselleen oikeaa ruokaa sen sijaan, mitä ruokateollisuus ruoaksi kutsuu.  Huvittavaa tässä kaikessa on se, että perinteisen suomalaisen ruokakulttuurin, kaiken ravinto-opillisen valistuksen ja THL:n jakamien suositusten sijaan se, mitä vaadittiin, oli pieni hevosenlihaskandaali... Jo on ihminen menettänyt suhteensa ruokaan ja sen tuottamiseen, jos hypermarketin tiskiltä poimittuun tuotteeseen "vahingossa" eksynyt hevonkukku herättää suurempia intohimoja kuin se kaikki ylimääräinen, jota meille ruoan säilyvyyden ja maun parantamiseksi muuten tarjotaan.

Euroopan elintarviketurvallisuusviraston mukaan Suomessa syödään EU:n puhtainta ruokaa. Torjunta- ja kasvinsuojeluainejäämien vähäisyys on kuluttajan näkökulmasta huomionarvoinen asia. Lähituottajan tarjoamaa elintarviketta nautittaessa muuta maailmaa ravisuttaneet terveydelle haitalliset ruokaskandaalit tuntuvat kaukaiselta. Moni meistä suhtautuukin ruokaan ja sen tuottamiseen ruoan alkuperää sen suuremmin pohtimatta, itsestään selvästi; tarpeet tyydytetään kuluttamalla sitä, mitä voiton maksimointiin pyrkivä tuotantoketju meille milloinkin tarjoaa. Tuotantoketjun läpinäkyvyys tulee taata nyt ja jatkossa, mutta vähintään yhtä tärkeää on taata suomalaisen ruoantuottajan ja maatalousyrittäjän mahdollisuudet harjoittaa elinkeinoaan. Vain siten varmistamme sen, että puhtaan suomalaisen ruoan saatavuus on kuluttajalle itsestäänselvyys vastedeskin!

Suomalainen kuluttaja on tottunut ruokavalinnoissaan toteuttamaan kolmen H:n periaatetta: mikä tahansa, mikä on helppoa, hyvää ja halpaa, kelpaa. Valitettavasti yhtälö toimii vähän kuin Juha Sipilän kansantalouskakkara: tasapainon nimissä yhden osion kasvaessa jokin toinen osio vääjäämättä pienenee.  Tässä vaiheessa kriittinen kuluttaja saattaa huomata korjaavansa sitä satoa, jota rahan ehdoilla toteutettu kilpailuttaminen ja monikansallisten tuotantoyhtiöiden markkinavalta ovat ruokkineet.  Riippuvaisuus globaalista ruokataloudesta ei liene sitä, mitä kaikella maapalloistumisella loppujen lopuksi tavoiteltiin. Uhkana on omavaraisuuden jatkuva heikkeneminen. Haluammeko jatkossa lukea uutisia puhtaasta suomalaisesta ruoasta vai ruokateollisuuden keinoja kaihtamattomasta hyväksikäytöstä? Suomalaisen elinkeinotoiminnan tukeminen, kulttuuriperinnön vaaliminen ja terveyttä ja hyvinvointia tukevien ruokavalintojen tekeminen on arvovalinta joka päivä. Niitä valintoja tekevät niin yksilöt kuin yhteisötkin.

Osaammeko me suomalaiset arvostaa oikeaa ruokaa ja sen tuottajaa? Innokkaana kotileipurina huolestuttaa sukupolvelta toiselle siirtyvien perinnetietojen ja -taitojen ohella suomalaisen ruoka-aineksen saatavuus tulevaisuudessa: esimerkiksi rukiin suhteen laahaa omavaraisuus noin kolmanneksen kysyntää jäljessä. Vajetta paikataan sitten muun muassa muista Pohjoismaista ja Baltiasta tuotavalla viljalla. Omaan kuiva-ainekaappiini ovat jauhot, hiutaleet ja ryynit löytäneet tiensä suoraan niiden tuottajalta, kivenheiton päästä sukupolvelta, joka pienviljelyä vielä tavasta ja tottumuksesta harjoittaa. Tulevaisuudessa ei kaapin täyttyminen ole enää itsestään selvä asia, sillä henkilökohtainen omavaraisuuteni leivän leivontaan käytettävän raaka-aineen suhteen on valitettavan riippuvainen sen tuottajasta. Edessä on ennemmin tai myöhemmin markkinoiden tarjonnan armoille alistuminen. Välttyäkseni yksilökohtaiselta ruokakriisiltä (joka harvinaisen hyvin vastaa ruoantuotannon edellytyksiä suuremmassakin mittakaavassa) olisi siinä vaiheessa toivottavaa, että suomalainen viljelys elää ja voi hyvin.

Soile Tuominen

Mitä on ruokana?

Maaliskuun valtuuston avasi paikallisten MTK:n yhdistysten edustajat. Kotilukemiseksi lähti Vihreistä elinkeinoista kasvua kuntiin-opas. Jottei asia jäisi pelkän hyväksyvän hyminän tasolle, on äksönin paikka. Haluaako Huittinen yhtenä Suomen suurimpana maatalouskuntana nostaa paikallisen perunan pöydälle, sen aiomme selvittää.

Maaseudun Tulevaisuus on kuluvana vuonna listannut Suomen kuntia maatalouden eri mittareilla. Olipa kyse liikevaihdosta tai possujen määrästä, on Huittinen keikkunut top 10-listalla Someron, Ilmajoen ja Loimaan kaverina. Meillä on agribisnestä, yli 400 maatilaa, maatalouden liitännäiselinkeinoja, suurimpana niistä Saarioinen. Huittisten maataloudesta puhuttaessa keskustelemme merkittävästä työllistäjästä ja veroeurojen tuojasta. Kuka arvaa seuraavan kysymyksen? Niin – miten tämä näkyy paikallisissa laitoskeittiöissä?

Tilanne ei ole onneksi niin surkea kuin alkuun kuvittelin. Perunat ovat Vampulasta, liha tulee Saarioisilta ja on 99% suomalaista alkuperää, maitotuotteet tulevat Valiolta. Kilpailutushan tapahtuu Porin hankintatoimen kautta, joten meidän ruokahankintamme ovat sidoksissa ison alueen kilpailutuksen tuloksiin. Paikallisilla tuottajilla on onneksi vapaus tarjota tuotteitaan suoraan keittiöille, ja esimerkiksi erilaisissa teemapäivissä on mahdollista käyttää alueen raaka-aineita. Näitä asioita aletaan nyt selvittää ja tarkentaa, ja kun hankintasopimus on seuraavan kerran katkolla, ainakin itse toivoisin näkeväni hankintojen siirtyvän Porista Huittisiin, jolloin voisimme tarkistaa hankintaehtoja entisestään. Esimerkiksi lihan pitäisi olla tuotettu suomalaisen eläinsuojelulainsäädännön mukaisesti.

Lapsiperheitä kiinnostavat Huittisten ruokahankinnat, raaka-aineiden alkuperästä on tullut kaupungille kyselyitä. Hienoa! Markkinointihenkisenä ihmisenä näen asian myös imagokysymyksenä. Perheet asuinpaikkaa valitessaan voivat ottavat selvää paikkakuntien kouluista harrastusmahdollisuuksista, ehkä myös ruuasta? Toivon, että jonain päivänä voimme nettisivuilla kertoa, miten Huittisten suurkeittiöissä valmistetaan ruokaa suomalaisista ja paikallisista raaka-aineista. Näin hankintatragedia kääntyy meidän kaikkien kannalta myönteiseksi hankintastrategiaksi.

Jyrki Sukula aloitti menneenä sunnuntaina Jimillä upean ohjelman, Makujen maa, jossa mestarikokki kiertää Suomen maatiloilla ja valmistaa tilan tuotteista maistuvaa ruokaa. Sukulan puheista kuuluu aito kunnioitus suomalaista maaseutua ja maanviljelijää kohtaan, ja hän toivottavasti saa viimeistenkin epäilijöiden silmät auki näiden jatkuvien ruokakohujen keskellä. Meillä on upea maa ja puhdasta ruokaa. Nyt on aika nostaa se sille paikalle, mihin se kuuluu, eli suomalaisten lautasille. Tuemme muita maita jo ihan tarpeeksi EU-rahoituskriisien muodossa, tässä kohdin on hyvä vetää kotiinpäin. Samalla tulee vatsa täyteen ja varsin hyvä mieli!

Soppakattilan ääreltä,

Sari Harakka

Hevosista ja maalaisjärjestä

Tuliko "hevosenlihaskandaali" yllätyksenä? Ei ainakaan allekirjoittaneelle tullut. Suomi on hevosenlihan reipas nettotuoja, ja puuttuva naudanliha korvataan valmisruoissa tuskattomasti hummalla. Suomeen tuotiin vuonna 2012 hevosenlihaa n. 2,1 milj. kg. EU:n alueelta tuotu määrä oli n. 1,5 milj. kg, josta Romaniasta tuotu osuus oli n. 150 000 kg. Hevosenlihaa tuotiin myös Ranskasta, Italiasta, Saksasta, Tanskasta ja Irlannista. EU:n ulkopuolelta ns. kolmansista maista tuotiin Suomeen n. 0,5 milj. kg. Maat olivat Meksiko, Kanada, Brasilia ja Argentiina. 

Hevoskuljetuksista kertova dokumentti tässä taannoin valotti elävästi esim. Romanian tasoa eläinten käsittelyssä. Hevoselta vaikka jalat poikki, mutta autoon on mentävä!  Kuljetusmatkat ovat moninkertaisia verrattuna Suomeen, ja näistäkin koneista osa tänne lihana päätyy Italian ja Saksan kautta. Ei ole EU ihan tasaveroinen eri maiden tuottajia kohtaan.

Hevosenliha maksaa markkinoilla vain murto-osan naudanlihasta, ja nostaa esim. valmisruokien katteen ihan uudelle tasolle. Väitän, että hevosenlihan käyttö on ollut tarkkaan suunniteltua hommaa, ja täysin tietoista.

Suomalaiset elintarvikeyhtiöt kärähtivät, ja selitykset ovat kuin dopingurheilijan sanakirjasta. Syytellään muita eikä oikein ymmärretä, ja asiaa selvitetään, mutta naamasta näkee, että käry kävi.

Naudanlihan osalta ollaan menossa omavaraisuudessa jo alle 80%. Eikä ihme! Lihantuottaja saa tällä hetkellä juuri ja juuri pidettyä tuotannon pyörimässä. Lihasta saatu hinta + tuet eivät riitä yrittäjän palkkaan eivätkä kaikkiin tuotantopanoksiin. Kustannukset ovat karanneet kauas käsistä, ja samalla Suomeen tuodaan lihaa jonka tuottaminen on ollut eettisesti ja ympäristönäkökohdat huomioon ottaen vähintäänkin arveluttavaa. Miksi tuontilihalla ei ole samoja määräyksiä / tuotantokriteereitä kuin Suomessa tuotetulla? Isot yhtiöt pitävät lihan hinnan alhaalla tuontilihan hintaan vedoten, ja on tietysti totta, että ulkomailta ostettu hevosenliha on halvempaa kuin kotimaassa tuotettu nauta.

Eräänä iltana uutisissa pääministerimme Jyrki Katainen kehotti kansalaisia käsittelemään EU:n rahakriisiä "maalaisjärjellä". Jäin miettimään että mitähän pääministeri tällä tarkoitti? Mielestäni komento tulee väärästä suusta, koska hänen kohdallaan asianhoito on ollut maalaisjärjestä melko kaukana.

Minun maalaisjärkeeni ei mahdu, että rahat lahjoitetaan Etelä-Eurooppaan, eikä takaisin maksua varmastikaan kannata odotella.

No onhan näitä muitakin: Erään ryhmän mielestä on oikein sopivaa; siis maalaisjärjellä ajateltuna, että metsät suojellaan, minkit vapautetaan ja vastavuoroisesti otetaan sika lemmikiksi, jolle sitten puetaan ylle niittiliivi ja lähdetään kaupungille taluttelemaan. Kai se sitten on possun luonnonmukaista käyttäytymistä, kun saa tehdä tarpeensa oikein asfaltille.

Viiltävä analyysini tästä kaikesta oli se, että maalaisjärkeä ei opi kirjoista lukemalla eikä sen soveltaminen tietämättömältä oikein onnistu. Maalaisjärki periytyy sukupolvelta toiselle, kun sitä osataan oikein ja oikeissa asioissa opettaa.

On aika yksinkertaistaa asioita. Nostettava esille ne asiat, jotka oikeasti ovat tärkeitä.

Omassa kaupungissamme on väännetty patsaiden ja kyläkoulun ympärillä. Maalaisjärjellä ajateltuna koulun uudelleen rakentaminen ei olisi pitänyt alunperinkään olla mikään ongelma, jos patsaisiin on varaa laittaa 50.000€. Aika helppo on päätellä, kummalla investoinnilla on hyödyllisempiä vaikutuksia.

On tärkeää, että elämä jatkuu myös maaseudulla. Ilman maaseutua ei ole maataloutta, ja päinvastoin. Kaiken keskittäminen kaupunkien keskustoihin on väärää politiikkaa.  Elävä kaupunki tarvitsee rinnalleen elinvoimaisen maaseudun.

Terveisin maaseudulta,

Tero Hosike

Hepo hirnahtaa

Ruoka saa puhetta aikaan. Jos ruuasta löytyy jotakin, mitä siinä ei pitäisi olla, on myrsky valmis. Kun romanialainen heppa laukkaa länsieurooppalaisen kuluttajan lautaselle, vedetään herneet nenään ihan toden teolla.

Olen koettanut asennoitua tähän suureen ruokakohuun sen ansaitsemalla vakavuudelle, mutta rehellisesti sanottuna se herättää minussa vain sääliä. Nimittäin sitä romanialaista hevosta kohtaan. Jos joku ihan oikeasti, tahdonalaisesti ostaa ja syö jossakin kaukana tehtyä valmisruokaa, hän kauhoo aivan tietoisen riskin lautaselleen. Hyvää ruokahalua vain! Hevosparka sen sijaan on matkustanut pahimmassa tapauksessa vuorokausia ahtaassa, ilmastoimattomassa rekassa kymmenien kohtalotoverien seassa vain siksi, että Itä-Euroopassa hevosenlihasta maksetaan paljon enemmän kuin lännessä.

Voisin upota eläinkuljetusten viidakkoon, mutta totean vain, että Suomessa on asiat hyvin ja kuljetukset hoidetaan lainmukaisesti. Tässä olisi myös paikka alkaa valistaa hevosenlihan hyvästä ravitsemusarvosta, rautapitoisuudesta ja varsinkin kotimaisen hevosenlihan ekologisuudesta. En nyt poikkea sillekään polulle, vaan palaan aiheeseen ja kysyn: kuka haluaa ostaa ulkomaista valmisruokaa? Miksi sitä edes Suomeen tuodaan?  Meillä on äitien tekemää ruokaa, forssalaisten tekemää sapuskaa ja kymmeniä muita vaihtoehtoja jos ihminen välttämättä haluaa muovilaatikkoon pakattua mössöä syödä. 

Ennen kaikkea täällä tuotetaan kotimaista perunaa, possua, nautaa ja kanaa. Ruokakaupat ovat runsaudensarvia, joista löytyy raaka-aineet jokaisen kukkarolle. Netti on täynnä ruokaohjeita ja kansalaisopistot kurssittavat potunkeittoon jos soppakattila on vieras kapine. Kenenkään ei ole pakko syödä ulkomailta raahattua einestä. Suomalaista ruokaa myydään kaupasta. Siitä löytää joutsenmerkin, joka kertoo ruuan kotimaisuudesta. Pientuottajien jauhoja ja juureksia on melkein joka puodissa. Lihaa voi ostaa suoraan tuottajilta, jos haluaa vältellä suurten lihatalojen mahtia. Näille raaka-ainekohuille voi nauraa ja kohauttaa hartioitaan. Suomessa on homma hallussa, pykäliä ja direktiivejä noudatetaan ja ruoka tuotetaan puhtaassa maassa. Siihen voi luottaa ja haistattaa ulkomaisilla ravioleilla hevonkakat.

Sari Harakka