Nainen paikallaan?

Tuttu tilanne: kokous, kokoontuminen, illanvietto. Paikalla kymmenkunta miestä, iältään 35-70 vuotta. Joukossa yksi nainen. Arvaatte? Minä!

Tilanne on luultavasti sama jotakuinkin kaikissa poliittisissa ryhmissä. Muutama nuorehko nainen on aktiivitoiminnassa mukana ajamassa oman elämäntilanteensa asemaa. Itse en edes tajunnut tilanteen omituisuutta ennen kuin kunnallisjärjestön johtokunnan kokouksessa vanhempi herrasmies herätti kysymyksellään ja pienellä pukkaisulla olkapäähän: miten teitä naisia saisi mukaan toimintaan?

Miksi meitä ei kiinnosta? Kun ajattelee asioita, jotka tällaista kolmevitosta maalla asuvaa perheenäitiä koskettavat, alkaa hengästyttää: neuvolat, terveydenhoito, päivähoito, koulutus… Lisätään listaan omien vanhempien tuleva hoito, lähipalveluiden säilyminen ja asuinkunnan viihtyisyys. Juttuja, joita varten olisi hyvä useammankin aktivoitua toimimaan!

Kynnys laittaa itsensä peliin on ihmisillä erikorkuinen. Mietin itselleni epätyypillisesti varsin pitkään kehtaanko pläjäyttää naamani vaalijulisteeseen ja pyrkiä ehdolle. Minulla ei puolueen valinnassa ollut vaikeutta, mutta monia tuntui ihmetyttävän mitä tämän ikäinen nainen tekee kepun riveissä. Omasta mielestäni Keskusta tuntuu olevan ainut puolue, joka on oikeasti huolissaan perheiden jaksamisesta ja maaseudun asuttuna pitämisestä, sen puolesta saisivat nuoret perheet liittyä joukoittain mukaan vaikuttamaan.

Mikä olisi se täky, jolla saataisiin aktivoitua porukkaa mukaan? Vuosi kuntapolitiikassa on takana ja fakta on se, että kokouksissa puutuu takapuoli, niitä varten saa lukea satoja sivuja aineistoa, illat venyvät pitkiksi, on nälkä, jano ja vessahätä. Lasten mielestä äiti on aina kokouksessa, äidin mielestä koskaan ei ole aikaa lukea tarpeeksi hyvin etukäteen liitetiedostoja, koska muuten jää lapset ruokkimatta ja pyykit pesemättä. Kylillä kuulee miten hanurista asiat ovat, verojakin nostatte ja koulubussi ei hae ovelta asti.

Tällä kaikella on onneksi toinenkin puoli. Vuoden aikana olen kehittänyt kriittistä ajatteluani, tajunnut asiayhteyksiä ja yrittänyt niitä selittää muillekin. Saanut monta uutta ystävää, ja ymmärtänyt sen, että pienet ponnisteluni suuressa poliittisessa soppakattilassa tuottavat joskus tulosta, joka oikeasti hyödyttää kotikylääni tai lähikoulua. Asioiden hoito vaatii verkostoitumista ja kykyä tiimityöhön. Pahimmillaan puurtaminen johtaa katkeraan pettymykseen joka hikoillaan pois ylivauhtisella juoksulenkillä, parhaimmillaan pieneen onnistumiseen, jonka voimalla jaksaa taas istua seuraavan palaverin.

Onhan siinä ukkoporukassa ihan letkeä meno ja hyvä henki, mutta hyvä nainen, tule mukaan kaveriksi! Meitä tarvitaan!

Sari Harakka

Teksti julkaistu myös 28.11.2013 Satakuntalaisessa

Jokapäiväinen biojätteemme

Kun olin lapsi, meillä kotona oli possunämpäri. Siihen laitettiin kaikki perunankuorista kaffenporoihin, ja kun ämpäri oli täysi, se napattiin mukaan iltasikalaan, ja sisältö kipattiin kaukaloon. Jossakin vaiheessa EU-säädökset kielsivät syöttämästä tuotantoeläimille kuumentamattomia ruuantähteitä, ja ämpärin sisältö nakattiin lietemonttuun mätänemään. Maalaistaloissa on kierrätetty muodikkaasti biojätteitä niin kauan kuin eläimiä on nurkissa ollut, nykyään possun virkaa toimittaa vihreä roskasäiliö kerrostalon takapihalla. Vaikka äidilleni oli biojäte terminä hiukan outo, ymmärsi hän tietysti saman tien mitä sekajätteen vieressä nököttävään ämpäriin lajitellaan heti kun sanoin sen olevan se vanha possunämpäri.

Nykyajan lapset opetetaan esikoulusta asti lajittelemaan ruoantähteiden lisäksi metallit, lasi ja vaaralliset jätteet. Moni lapsi näyttää vanhemmilleen mallia kierrätyksestä, jota nuori sukupolvi pitää enemmän itsestäänselvyytenä kuin vanhemmat ikätoverit. Maalaisjärjellä ajateltuna kaiken roinan kippaaminen samaan roskikseen onkin todella älytöntä, suurimmasta osasta jätettä kun saa käsiteltyä uutta materiaalia ja kaatopaikkojen kuormitus kevenee edes hiukan. Kuulin kerran sattumalta keskustelun, jossa vanhempi herra kertoi tyytyväisenä kätkevänsä loisteputket tavallisen jätteen sekaan. Vaivoin pidättäydyin kiljaisemasta, miten älytöntä esimerkkiä lapsenlapset moisesta hulluudesta saavat! Samalla vaivalla sen laittaisi vaarallisen jätteen kierrätyskasaankin, vaikkei se yhtä jännittävältä ehkä tunnukaan?

Hulluuden rajalla käväistiin myös lasteni ala-asteella, joka sai hetkellisen kiellon tarjota edellisen päivän ateriantähteitä toisena ruokavaihtoehtona. Keittäjä on pystynyt normaalin työnsä ohella hoitamaan ylijääneet ruuat asianmukaisesti kylmään ja laittanut niitä esille seuraavana päivänä. Tämä tapa on lasten ja opettajien mieleen, ja koulu sai tyrmistynyttä palautetta oppilailta, kun tämän syyslukukauden alkaessa ”eilisiä” ei enää ollutkaan tarjolla. Kaupungin ruokapalveluista oli annettu kielto tarjota mitään muuta kuin saman päivän ruokia, perusteena epämääräinen ”kun muuallakaan ei ole siihen lupaa”. Sen sijaan, että ruoka olisi tullut hyötykäyttöön, se oli käsketty kipata sekajätteisiin. Onneksi asia saatiin nopeasti oikealle tolalle, ja nyt on kaikilla Huittisten kouluilla lupa jakaa myös edellisen päivän ruokaa jos vain ne vain pystytään asianmukaisesti jäähdyttämään ja keittolan resurssit siihen venyvät.

Meillä on biojäteämpärin lisäksi kanankeppo muutamaa kotikanaa varten. Siihen laitetaan tähteet, ja lasten kaveritkin tietävät, että jos ei lautasta jaksa syödä ihan tyhjäksi, kana kyllä syö. Harmi vain, siivekkäät ystävämme ovat possua nirsompia. Kiposta lennätetään armotta pois esimerkiksi raa’at perunankuoret, toki nekin aikanaan maatuvat kuivikkeen mukana tunkiossa. Palkaksi maukkaista jämäruuista saamme herkullisia kananmunia, joiden keltuaisen väri lähentelee oranssia niin että kakkutaikinakin on kauniin keltaista. Ehkäpä omat lapset aikuisina muistelevat aina kierrätyksestä puhuttaessa kanankeppoa, ihan kuten minä sitä vihreää possunämpäriä?

Sari Harakka

Kirjoitus julkaistu 18.9.2013 Satakuntalainen-lehdessä

Minä-minä-maan sadonkorjuu

Suomalainen koululaitos on ajautunut kriisiin. Opettajat ovat voimattomia ja kykenemättömiä ylläpitämään asemansa vaatimaa auktoriteettia tilanteessa, jossa vastakkain asettuvat lainsäädäntö ja kasvatus - tai pikemminkin sen puute. Koulu-, oppimis- ja opetusrauha ovat opetuksen ja sen onnistumisen keskeiset tekijät. Jokaisella koululaisella, niin opiskelijalla kuin koulun henkilökunnallakin, on oikeus rauhalliseen ja oppimista sekä opettamista edistävään kouluympäristöön. Oikeuksien välttämätön edellytys taas on se, että jokainen tässä ympäristössä toimiva yksilö on velvollinen toimimaan työrauhan toteutumisen edellyttämällä tavalla. Viimeaikaiset tapahtumat ja aiheesta käyty yleinen keskustelu liittyen Helsingin Alppilaan ja Sastamalan Sylväälle kertovat lisääntyneestä rauhattomuudesta ja epävarmuudesta toimia järjestyksen ylläpitämiseksi. Milloin koulunkäynnistä tuli näin hankalaa?

Syitä tilanteeseen on ehditty hakea monesta suunnasta. Yhtäältä syytetään järjestelmää: opetusyksikköjen ja luokkakokojen kasvamista ja opettajan rajallisia mahdollisuuksia tukea niitä, jotka tukea tarvitsisivat. Lainsäädäntö takaa oikeudet koululaiselle, mutta jättää opettajan ilman välineitä toimia oikeuksien toteutumiseksi. Oma aiheensa on kiristynyt kuntatalous, jota voinee tänäpäinä syyttää lähes kaikesta; tässä tapauksessa resurssien rajallisuudesta kärsivät konkreettisesti lapset luokissaan. Toisaalta ongelma on kasvatuksessa ja tapakulttuurin muutoksessa: lapset ovat kurittomia, huonotapaisia ja kyvyttömiä kunnioittamaan auktoriteetteja, kiitos niin sanotun vapaan kasvatuksen tai kadoksissa olevan vanhemmuuden. Koulukiusaamisesta kärsii yhä kasvava osa koululaisia huolimatta kiusaamisen ehkäisemiseksi tehdyistä toimenpideohjelmista  ja varhaisen puuttumisen malleista. Vastakkainasettelu perheen ja koulun välillä kasvaa, eikä johda ainakaan lapsen edun toteutumiseen, vaikka sen nimissä toimittaisiinkin.

Keskustanuoret otti huhtukuussa kantaa koulurauhan puolesta vaatimalla toimia koulukiusaamisen vähentämiseksi. Kannanotossa todettiin esimerkiksi, että "Nykyisellään perusopetuslaki antaa oppilaalle oikeuden turvalliseen opiskeluympäristöön, mutta se ei määrittele edes sitä mitä kiusaaminen on, tai miten asiat selvitetään. Tasapuolisen kohtelun puolesta pitää määrittelyn olla tätä tarkempaa." Lainsäädäntö on yksi tapa puuttua asioihin ja vaikuttaa suoraan niin koululaisten kuin opettajienkin arkeen. Sen merkitystä ei pidä vähätellä - varsinkaan, jos se kykenee tarjoamaan ratkaisun koettuun ongelmaan.

Vaikka mihinkään konkreettiseen ei tällä tasolla vielä päädyttäisikään, on kadonneen koulurauhan perään haikailussa ja heränneessä keskustelussa paljon hyvää: yleisellä tasolla käyttävä herättelevä mielipiteiden vaihto on omiaan ravistelemaan silminnähden köyhtynyttä asenneilmapiiriä. Maailma, jossa vahvat ja suurinta ääntä pitävät - ne kilpailukykyisimmät - pärjäävät, on myrkkyä yhtesöllisyydelle ja toisesta ihmisestä välittämiselle. Kun nuoriin on läpi lapsuuden iskostettu mantra kilpailuyhteiskunnasta ja itse pärjäämisen tärkeydestä, ei ole ihme, että yhteishenki kärsii. Pitää aina olla parempi, vahvempi, taitavampi, kauniimpi, pidempi tai ihan mitä vaan, kunhan ei sijoitu keskinkertaisten kastiin. Ainaisesta kilpailusta johtuen pahoin voidaan niin koulussa kuin työpaikoillakin.

Koulukiusaammista ei voi kieltää lailla, eikä asenneongelmaa kriminalisoida. Maailman parhaaksi mainitun koululaitoksen läpi käyneenä ei voi kuin ihmetellä, missä on menty vikaan, kun sukupolvi toisensa jälkeen on kyvyttömämpi tuntemaan empatiaa. Koulukiusaaminen ja häiriökäyttäytyminen kertovat kuitenkin ennen kaikkea siitä, että yksilö on kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan ja punnitsemaan toimiaan suhteessa tähän mahdollisesti heikompaan yksilöön tai ryhmään. Sosiaalisen eläimen laumahengen kehittymistä ei voi jättää yksin koululaitoksen harteille, sillä lapsen ensisijainen samaistumisen kohde on ja tulee olla oma perhe. Perheyksikkö ei voi perustua kilpailulle, vaan toinen toisestaan välittämiselle. Väittäisin, että huomion ja resurssien kohdistaminen koulun sijaan perheisiin, toisi tullessaan astetta paremman - ja kilpailukykyisemmän - sukupolven.

Soile Tuominen