Jokapäiväinen biojätteemme

Kun olin lapsi, meillä kotona oli possunämpäri. Siihen laitettiin kaikki perunankuorista kaffenporoihin, ja kun ämpäri oli täysi, se napattiin mukaan iltasikalaan, ja sisältö kipattiin kaukaloon. Jossakin vaiheessa EU-säädökset kielsivät syöttämästä tuotantoeläimille kuumentamattomia ruuantähteitä, ja ämpärin sisältö nakattiin lietemonttuun mätänemään. Maalaistaloissa on kierrätetty muodikkaasti biojätteitä niin kauan kuin eläimiä on nurkissa ollut, nykyään possun virkaa toimittaa vihreä roskasäiliö kerrostalon takapihalla. Vaikka äidilleni oli biojäte terminä hiukan outo, ymmärsi hän tietysti saman tien mitä sekajätteen vieressä nököttävään ämpäriin lajitellaan heti kun sanoin sen olevan se vanha possunämpäri.

Nykyajan lapset opetetaan esikoulusta asti lajittelemaan ruoantähteiden lisäksi metallit, lasi ja vaaralliset jätteet. Moni lapsi näyttää vanhemmilleen mallia kierrätyksestä, jota nuori sukupolvi pitää enemmän itsestäänselvyytenä kuin vanhemmat ikätoverit. Maalaisjärjellä ajateltuna kaiken roinan kippaaminen samaan roskikseen onkin todella älytöntä, suurimmasta osasta jätettä kun saa käsiteltyä uutta materiaalia ja kaatopaikkojen kuormitus kevenee edes hiukan. Kuulin kerran sattumalta keskustelun, jossa vanhempi herra kertoi tyytyväisenä kätkevänsä loisteputket tavallisen jätteen sekaan. Vaivoin pidättäydyin kiljaisemasta, miten älytöntä esimerkkiä lapsenlapset moisesta hulluudesta saavat! Samalla vaivalla sen laittaisi vaarallisen jätteen kierrätyskasaankin, vaikkei se yhtä jännittävältä ehkä tunnukaan?

Hulluuden rajalla käväistiin myös lasteni ala-asteella, joka sai hetkellisen kiellon tarjota edellisen päivän ateriantähteitä toisena ruokavaihtoehtona. Keittäjä on pystynyt normaalin työnsä ohella hoitamaan ylijääneet ruuat asianmukaisesti kylmään ja laittanut niitä esille seuraavana päivänä. Tämä tapa on lasten ja opettajien mieleen, ja koulu sai tyrmistynyttä palautetta oppilailta, kun tämän syyslukukauden alkaessa ”eilisiä” ei enää ollutkaan tarjolla. Kaupungin ruokapalveluista oli annettu kielto tarjota mitään muuta kuin saman päivän ruokia, perusteena epämääräinen ”kun muuallakaan ei ole siihen lupaa”. Sen sijaan, että ruoka olisi tullut hyötykäyttöön, se oli käsketty kipata sekajätteisiin. Onneksi asia saatiin nopeasti oikealle tolalle, ja nyt on kaikilla Huittisten kouluilla lupa jakaa myös edellisen päivän ruokaa jos vain ne vain pystytään asianmukaisesti jäähdyttämään ja keittolan resurssit siihen venyvät.

Meillä on biojäteämpärin lisäksi kanankeppo muutamaa kotikanaa varten. Siihen laitetaan tähteet, ja lasten kaveritkin tietävät, että jos ei lautasta jaksa syödä ihan tyhjäksi, kana kyllä syö. Harmi vain, siivekkäät ystävämme ovat possua nirsompia. Kiposta lennätetään armotta pois esimerkiksi raa’at perunankuoret, toki nekin aikanaan maatuvat kuivikkeen mukana tunkiossa. Palkaksi maukkaista jämäruuista saamme herkullisia kananmunia, joiden keltuaisen väri lähentelee oranssia niin että kakkutaikinakin on kauniin keltaista. Ehkäpä omat lapset aikuisina muistelevat aina kierrätyksestä puhuttaessa kanankeppoa, ihan kuten minä sitä vihreää possunämpäriä?

Sari Harakka

Kirjoitus julkaistu 18.9.2013 Satakuntalainen-lehdessä

Minä-minä-maan sadonkorjuu

Suomalainen koululaitos on ajautunut kriisiin. Opettajat ovat voimattomia ja kykenemättömiä ylläpitämään asemansa vaatimaa auktoriteettia tilanteessa, jossa vastakkain asettuvat lainsäädäntö ja kasvatus - tai pikemminkin sen puute. Koulu-, oppimis- ja opetusrauha ovat opetuksen ja sen onnistumisen keskeiset tekijät. Jokaisella koululaisella, niin opiskelijalla kuin koulun henkilökunnallakin, on oikeus rauhalliseen ja oppimista sekä opettamista edistävään kouluympäristöön. Oikeuksien välttämätön edellytys taas on se, että jokainen tässä ympäristössä toimiva yksilö on velvollinen toimimaan työrauhan toteutumisen edellyttämällä tavalla. Viimeaikaiset tapahtumat ja aiheesta käyty yleinen keskustelu liittyen Helsingin Alppilaan ja Sastamalan Sylväälle kertovat lisääntyneestä rauhattomuudesta ja epävarmuudesta toimia järjestyksen ylläpitämiseksi. Milloin koulunkäynnistä tuli näin hankalaa?

Syitä tilanteeseen on ehditty hakea monesta suunnasta. Yhtäältä syytetään järjestelmää: opetusyksikköjen ja luokkakokojen kasvamista ja opettajan rajallisia mahdollisuuksia tukea niitä, jotka tukea tarvitsisivat. Lainsäädäntö takaa oikeudet koululaiselle, mutta jättää opettajan ilman välineitä toimia oikeuksien toteutumiseksi. Oma aiheensa on kiristynyt kuntatalous, jota voinee tänäpäinä syyttää lähes kaikesta; tässä tapauksessa resurssien rajallisuudesta kärsivät konkreettisesti lapset luokissaan. Toisaalta ongelma on kasvatuksessa ja tapakulttuurin muutoksessa: lapset ovat kurittomia, huonotapaisia ja kyvyttömiä kunnioittamaan auktoriteetteja, kiitos niin sanotun vapaan kasvatuksen tai kadoksissa olevan vanhemmuuden. Koulukiusaamisesta kärsii yhä kasvava osa koululaisia huolimatta kiusaamisen ehkäisemiseksi tehdyistä toimenpideohjelmista  ja varhaisen puuttumisen malleista. Vastakkainasettelu perheen ja koulun välillä kasvaa, eikä johda ainakaan lapsen edun toteutumiseen, vaikka sen nimissä toimittaisiinkin.

Keskustanuoret otti huhtukuussa kantaa koulurauhan puolesta vaatimalla toimia koulukiusaamisen vähentämiseksi. Kannanotossa todettiin esimerkiksi, että "Nykyisellään perusopetuslaki antaa oppilaalle oikeuden turvalliseen opiskeluympäristöön, mutta se ei määrittele edes sitä mitä kiusaaminen on, tai miten asiat selvitetään. Tasapuolisen kohtelun puolesta pitää määrittelyn olla tätä tarkempaa." Lainsäädäntö on yksi tapa puuttua asioihin ja vaikuttaa suoraan niin koululaisten kuin opettajienkin arkeen. Sen merkitystä ei pidä vähätellä - varsinkaan, jos se kykenee tarjoamaan ratkaisun koettuun ongelmaan.

Vaikka mihinkään konkreettiseen ei tällä tasolla vielä päädyttäisikään, on kadonneen koulurauhan perään haikailussa ja heränneessä keskustelussa paljon hyvää: yleisellä tasolla käyttävä herättelevä mielipiteiden vaihto on omiaan ravistelemaan silminnähden köyhtynyttä asenneilmapiiriä. Maailma, jossa vahvat ja suurinta ääntä pitävät - ne kilpailukykyisimmät - pärjäävät, on myrkkyä yhtesöllisyydelle ja toisesta ihmisestä välittämiselle. Kun nuoriin on läpi lapsuuden iskostettu mantra kilpailuyhteiskunnasta ja itse pärjäämisen tärkeydestä, ei ole ihme, että yhteishenki kärsii. Pitää aina olla parempi, vahvempi, taitavampi, kauniimpi, pidempi tai ihan mitä vaan, kunhan ei sijoitu keskinkertaisten kastiin. Ainaisesta kilpailusta johtuen pahoin voidaan niin koulussa kuin työpaikoillakin.

Koulukiusaammista ei voi kieltää lailla, eikä asenneongelmaa kriminalisoida. Maailman parhaaksi mainitun koululaitoksen läpi käyneenä ei voi kuin ihmetellä, missä on menty vikaan, kun sukupolvi toisensa jälkeen on kyvyttömämpi tuntemaan empatiaa. Koulukiusaaminen ja häiriökäyttäytyminen kertovat kuitenkin ennen kaikkea siitä, että yksilö on kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan ja punnitsemaan toimiaan suhteessa tähän mahdollisesti heikompaan yksilöön tai ryhmään. Sosiaalisen eläimen laumahengen kehittymistä ei voi jättää yksin koululaitoksen harteille, sillä lapsen ensisijainen samaistumisen kohde on ja tulee olla oma perhe. Perheyksikkö ei voi perustua kilpailulle, vaan toinen toisestaan välittämiselle. Väittäisin, että huomion ja resurssien kohdistaminen koulun sijaan perheisiin, toisi tullessaan astetta paremman - ja kilpailukykyisemmän - sukupolven.

Soile Tuominen

Mitä tiedämme kuntapolitiikasta?

Kun äiti asettuu ehdolle kuntavaaleissa, saa varautua kysymyksiin. Syyskuusta asti olemme keskustelleet politiikasta 6-, 7- ja 9-vuotiaiden kanssa, ja nämä keskustelut ovat olleet vähintäänkin avartavia. Asioista jutellessa on saanut toki kuulla monta hassua totuutta lasten suusta, mutta toisaalta itselle on kirkastunut monta asiaa. Tuntuu oikeasti tärkeältä edes yrittää vaikuttaa asioihin, kun ekaluokkalainen tekee aloitteen koulutien turvallisuudesta ja tokaluokkalainen esittää energiansäästöviikkoa koko kaupungille. Huittisissa on hieno tapa ottaa mukaan nuorisovaltuutetut lautakuntiin, ja omassa lautakunnassani olen saanut seurata, miten yhteiskunnallinen toimiminen on siirtynyt äidiltä tyttärelle. Jospa omatkin lapset jaksaisivat seurata maailman menoa tarkalla silmällä kun ovat joutuneet väkisin seuraamaan äidin pinnistelyjä esityslistojen ja aloitteiden viidakossa?

Mutinaakin kuuluu. Olen liikaa pois, kokouksia on ”joka ilta”, asioihin perehtyminen katkeaa tämän tästä vierestä kuuluvaan mekkalaan. ”Miksi sää äiti menit niihin vaaleihin”, kuuluu kuopuksen suusta jos iltakokouksia on kahdesti peräkkäin. Ilmeisesti yksi ilta isän iltasadun- ja toimien kanssa on ihan jees, sitten alkavat äidin tiukemmat säännöt tuntua ihan mukavilta.

Mitä siellä vaaleissa (yleisnimitys kaikelle kunnallispolitiikalle kuusivuotiaan näkökulmasta) tehdään? Olen yrittänyt selittää, miten oikeastaan kaikki mitä Huittisissa tapahtuu, on jotenkin liitoksissa politiikkaan. Rakennetaanko tie? Mihin aikaan kouluun mennään? Onko nuokkarilla pelejä? - kaikki nämä asiat päätetään lautakunnissa ja valtuustossa. Se, miten lapset tämän käsittävät, on tietysti toinen juttu. Jokainen vanhempi tietää sen tunteen, kun on mielestään selittänyt hienosti ja lapsentasoisesti jotakin juttua ja sattuu sitten myöhemmin kuulemaan, miten lapsi kertoo asiaa eteenpäin ihan päin mäntyä. Hankalaa on myös yrittää eritellä valtakunnan tasoiset ja kuntapolitiikkaan kuuluvat asiat. Kesäaikaan siirtyminen harmitti keskimmäistämme kovasti, ja lohdutin häntä sanomalla, että kyllä heidän elinaikanaan joku vielä sen tavan lopettaa. Tytön naama kirkastui. ”Äiti, sää oot siellä Huittisten…” Oikaisin äkkiä, että tällaisia asioita päätetään Helsingissä eduskunnassa, siellä isossa talossa, jonka rappusia ja pylväitä syyslomalla ihmeteltiin. ”Ai jaa”, totesi tyttö ja loikki tiehensä. Selostuksesta jäi luultavasti mieleen vain loma.

Kokousten jälkeen iskee pöytäkirjantarkistusnakki jokaiselle vuorollaan, ja otin lautakunnan pöytäkirjantarkistukseen kuopuksen mukaan. Kaupungintalon edessä tyttö katsoi silmät suurina ylöspäin, ja sanoi ”WAU! Onko tämä Suomen suurin rakennus!” Sisälläkin oli tosi hienoa, ja toimituksen jälkeen kävimme kurkkaamassa valtuustosalin ovelta missä äiti kokouksiaan istuu. Lapsi halusi tietää istumapaikkani, ja vaikutti lievästi pettyneeltä, kun en saanut istua ylhäällä isolla tuolilla. Kotona hän kertoi isosiskolleen nähneensä, missä äiti käy kokouksissa. Toinen kysyi, millaista kokoushuoneessa oli? Nuorimmainen vastaa: ”Aika tylsää, tosi paljon tuoleja vaan.” ”Mää arvasin”.

Sari Harakka