Kylässä meijerissä

Suomalainen kuluttaa maitoa noin 130 litraa vuodessa. Maito sisältää paljon terveyden kannalta tärkeitä ravintoaineita, minkä johdosta sen asema kansallisissa ravintosuosituksissa ja esimerkiksi kouluruokailussa on vakiintunut. Tiesitkö, että syyskuun viimeinen keskiviikko on omistettu koulumaidolle? Laadunvalvonta on tärkeä osa maidon tuottamista ja jalostamista - maitoa on matkalla koululaisen lasiin maistettu jopa 13 kertaa sen korkean laadun varmistamiseksi! 

Satakunnan keskustanuoret teki yritysvierailun Satamaidon Porin meijeriin yhdessä Varsinais-Suomen keskustanuorten kanssa. Vierailun aikana päästiin tutustumaan meijerin perinteikkään historian lisäksi ruoantuotannon kehitykseen, elintarvikealan kehitysnäkymiin ja maidon hinnanmuodostumiseen. Maidon matka tilalta jalostukseen, jakeluun ja lopulta kuluttajalle on pidempi kuin matka kaupan kylmähyllyltä kuluttajan jääkaappiin. Tuoreus ja tuotteen korkea laatu perustuvat katkeamattomaan kylmäketjuun ja lyhyisiin, enimmillään sadan kilometrin keräilymatkoihin: valtaosa Satamaidon tuottamasta maidosta tulee Satakunnasta.

Perinteikästä meijeritoimintaa

Osuuskunta Satamaidolla on pitkät perinteet, kertoo Satamaidon toimitusjohtaja Jarmo Oksman. Meijeri on toiminut  Porissa itsenäisenä satakuntalaisten maidontuottajien omistamana yrityksenä jo vuodesta 1902. Nykyiselle paikalleen se siirtyi parikymmentä vuotta myöhemmin. Nytemmin tunnettu Satamaito aloitti toimintansa 1982. Vuosien mittaan on tehty yhteistyötä sekä Valion että Ingmanin kanssa. Irtaantumisen näistä yhteistyikuvioista mahdollistivat lopulta oma tuotemerkki ja oma markkinointi.

Osuuskunta koostuu reilusta kahdestasadasta satakuntalaisesta maitotilasta. Maitotilan keskikoko  on 200 000 litraa, mikä lehmiksi muunnettuna vastaa noin kolmenkymmenen lehmän tilakokoa. Yli miljoonan litran tiloja on kaksi. Satakunnassa maidon saatavuudessa ei Oksmanin mukaan ole ongelmaa, vaikka tuottajamäärä on kokonaisuudessaan lähes puolittunut kymmenessä vuodessa; uusien toimijoiden löytyminen ei esimerkiksi sukupolvenvaihdoksista päätellen ole ollut esteenä maatalousyrittäjyyden jatkumiselle ja kotimaisen alkutuotannon jatkuvuudelle.

Osuuskunnan perusajatuksena on läpi vuosien ollut lähitilojen maidon jalostaminen nestemäisiksi maitovalmisteiksi. Maidon lisäksi valikoimaa on viime vuosina laajennettu enenevissä määrin kohti erikoistuotteita. Kuluttajille tutuiksi ovat käyneet niin maitojuomat kuin PLUSSA- ja luomumaitokin. Tavoitteena on kasvattaa erikoistuotteiden osuus nykyisestä 25 prosentista niin, että jopa puolet kokonaistuotannosta kohdistuisi erikoistuotteina tunnettuihin tuoteryhmiin. Kysynnän kehitys perusmaidosta erikoistuotteisiin on ainakin viimeisen viiden vuoden ajalla ollut huimaa - vielä nähtäväksi jää, mihin ruoan alkuperää ja alkuperäisyyttä korostava trendi sen johtaa. Raakamaidon eli niin sanotun tinkimaidon kulutus on maidontuotannon suhteen marginaalista jo siksi, että harvalla kuluttajalla on madollisuuksia sen hankkimiseen.

Muuttuva ruokaketju

Ruokateollisuus on altis monenlaisille muutostekijöille. Kuluttajien ostovoimaan ja ostokäyttäytymiseen vaikuttavat niin talouden suhdanteet kuin ravintotrenditkin, jolloin äkkinäiset muutokset kysynnässä voivat olla vaikeasti ennakoitavia. Maito on peruselintarvike, ja sen kysyntä on erikoistuotteiden kysyntää tasaisempaa. Ruoan kysyntä kasvaa ja elintarvikealan kehitysnäkymät viennin suhteen ovat Satamaidon toimitusjohtaja Jarmo Oksmanin mukaan hyvät. Ruokaketju työllistää väkeä niin alku- kuin jatkotuotannossakin. Porin meijerissä työntekijöitä on viitisenkymmentä.

Tuotannon erikoistuminen ja kuluttajien lisääntyvä kiinnostus esimerkiksi ruoantuotannon eettisiä kysymyksiä ja lähiruokaa kohtaan tuovat ruoantuoattajalle sekä uhkia että mahdollisuuksia. Näiden lisäksi ruokaketjun toimintaan ja kannattavuuteen vaikuttavat kansainväliset vaihtelut raaka-aineen tuotannossa ja markkinahinnoissa. Kotimainen alkutuotanto on kotimaisen ruoantuotannon edellytys. Tämän lisäksi sillä on tuotannon ja kysynnän vaihteluita pienentävä ominaisuus, kertoo Oksman.

Ruokako kallista?

Kotimainen ruoantuotanto on välttämättä yhteydessä globaaliin raaka-aineiden hinnanvaihteluun ja ruokakriiseihin. Raaka-ainekustannusten hinnannousu selittää suuren osan ruoan kallistumisesta. Siihen vaikuttavat osaltaan myös energiakustannukset ja logistiikka. Verotuksen suhteen Suomi sijoittuu Euroopan keskitasoon: ruoan arvonlisävero on korkeampi kuin EU:ssa keskimäärin, ja tulotasoon suhteutettuna se on jopa aavistuksen pienempi. ALV:n lisäksi ruoan hintaan vaikuttavat valmisteverot ja kilpailu. Terve ja toimiva kilpailu on pitkällä tähtäimellä sekä kuluttajan  että maatilallisten yhteinen etu, joskin kilpailu markkinoilla harvemmin toimii kuten sen pitäisi. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii vuoden aikana kiivaastikin uutisoitu tapaus Valion määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä. Satamaidon ja sen osakkaiden kannalta tilanne päättyi Oksmanin mukaan Kilpailuviraston antaman päätöksen johdosta hyvin.

 Suomalaisen kotitalouden menoista keskimäärin 15 prosenttia menee ruokaan. Ruoan kallistuminen ei enää ole uutinen, sillä siitä on kvartaalitaloudessa elävälle suomalaiselle kuluttajalle tullut itsestään selvä asia. Oli hinnannousu prosentteina sitten mitä tahansa, on aiheellista kysyä, onko ruoka kallista, kun sitä samalla heitetään roskiin tuhansien kilojen ja eurojen vuositahdilla. Kotitaloudet ovat menekin pienentämisessä avainasemassa, sillä suuri osa roskikseen päätyvästä ruoasta syntyy niissä.

Suurin kulutusvalintoja ohjaava tekijä on kuluttajakäyttäytmistä kartoittavien tutkimusten mukaan  hinta-laatu-suhde. Seuraavina tulevat ruoan maku ja ravitsevuus. Ehkä yllävän vähän mainintoja saavat ruoan lisäaineettomuus ja se, että ruoka on lähellä tuotettua. Kotimaisen ruoantuotannon, niin alkutuotannon kuin ruoan jalostamisenkin kannalta on tärkeää, että kotimainen ruoka on kilpailukykyistä. Satamaidon kaltaisia pien- ja keskisuuria yrityksiä tarvitaan tulevaisuudessa takaamaan puhtaan, lähellä tuotetun ja laadukkaan ruoan saatavuus - ja tietenkin sen, alkutuottajan työlle on kotimaista kysyntää.

Soile Tuominen

Yritysvierailu Satamaidon Porin meijeriin 20.9.2013

Juttu ilmestyy kuvien kera myös Satakuntalainen-lehdessä

Palavaa asiaa

Lauantaina 4.5.2013 vähän ennen aamu seitsemää sain puhelinsoiton, jota olin odottanut ja pelännyt jo yli vuosikymmenen eli sen ajan, jonka minulla on jonkinlainen sikala ollut vastuullani. Porsastuotantoyhtiömme Koskinasula Oy:n työntekijä, jonka Suomen kielen taito ei riittänyt hätäkeskukseen soittamiseen, ilmoitti, että yhdessä sikalan porsitusosastossa oli runsaasti savua mutta liekkejä ei näy. Siitä alkoi sitten vilkkain aamupäivä vähään aikaan.

Soitin hätäkeskukseen ja kerroin, että kyseessä on 7000m2 rakennus eli väkeä saa laittaa tulemaan sen verran kuin sitä löytyy. Pienellä paikkakunnalla asumisessa on se hyvä puoli, että asioita voi yleensä hoitaa tuttujen ihmisten kanssa. Niin nytkin. Välittömästi hätäpuhelun jälkeen soitin sähköurakoitsijallemme Pekka Mäelle, joka kuuluu Vampulan VPK:aan ja tuntee rakennuksemme läpikotaisin. Ilmoitin hänelle porsitusosaston numeron, jotta he osasivat tulla heti oikealle kulmalle sikalalla. Pekka puolestaan oli älynnyt soittaa matkalta paloautosta omille asentajilleen, että heitä todennäköisesti tullaan tarvitsemaan paikalla.

 Lähdin ajamaan neljän kilometrin matkaa sikalalle ja ehdin sinne vähän ennen palokuntaa. Päälle päin mikään ei kertonut mistään poikkeavasta mutta näky porsitusosastolla oli hurja. Tuloilmapuhaltimen kohdalla katossa oli musta reikä ja savua oli edelleen runsaasti vaikka varsinainen palo olikin tukehtunut hapen puutteeseen ja hyvään tuuriin. Loisteputkien suojakuvut olivat sulaneet muodottomiksi ja katosta roikkuvat lämpölamppujen pistorasiat olivat kuin valuneita kynttilöitä. Suureksi ihmeeksi kaikki eläimet olivat hengissä. Osastossa oli 36 emakkoa, joista noin puolet olivat porsineet ja loput porsivat muutama päivä palon jälkeen. Lopetimme kaikkiaan seitsemän emakkoa, jotka olivat saaneet palavaa materiaalia päälleen.

Palokunta saapui noin 15 minuuttia hälytyksestä. Yksiköitä saapui kaikkiaan 13 eli palomestarin mukaan kaikki sillä hetkellä saatavilla olevat. Savusukeltajat hyökkäsivät sikalan ullakkotilaan etsimään palopesäkkeitä. Hyvin nopeasti selvisi, että tilanne saadaan pysymään hallinnassa. Kahdeksan jälkeen palokunnan touhutessa edelleen ullakolla ja sisätilojen tuuletuksen parissa alkoivat sähkömiehet vetää uutta valaistusta palaneeseen osastoon.

Tämän jälkeen pääsimme tutkimaan vaurioita sekä syitä ja seurauksia. Alusta asti näytti selvältä, että palo oli saanut alkunsa tuloilmapuhaltimen moottorista, joka puolestaan oli sytyttänyt polyuretaanista valmistetun horminsa palamaan. Tästä tuli oli levinnyt ullakolle, josta ko. puhallin ottaa ilmansa. Ullakko oli osastoitu 220m2 palo-osastoihin eli alapuolella olevien porsitusosastoiden kokoiseksi. Yksi kattotuolin alapaarre oli palanut pois parin metrin matkalta ja kaksi muuta oli hiiltynyt pahoin. Aluskate oli hävinnyt lähes koko osastosta mutta kipsilevyiset palokatkot ja niiden päälle tungettu kivivilla olivat pitäneet savukaasut sisällään ja kuumuuden. Hormi oli ilmeisesti sulanut ja palanut niin nopeasti, ettei kuumuus enää riittänyt pitämään paloa yllä. Todella lähellä suurpaloa kuitenkin käytiin.

Tuotantorakennuksia palaa Suomessa valitettavan paljon. Päivälleen viikkoa ennen meidän paloamme paloi sikala Aurassa todella tuhoisasti ja helmikuussa Loimaalla. Tätä kirjoittaessa tuli juuri tieto Maalahdessa sattuneesta sikalapalosta. Erittäin ikäviä tapauksia kaikki. Monesti palon syttymissyyn selvittäminen pahasti palaneesta sikalasta on kutakuinkin mahdotonta. Siksi katsoin, että meillä sattunut läheltä piti tapaus piti pyrkiä hyödyntämään, jotta tulevaisuudessa paloriskiä tiloilla pystytään pienentämään. Järjestimme yhdessä vakuutusyhtiön riskinhallintapäällikön kanssa pari viikkoa palon jälkeen sikalallamme tilaisuuden, johon kutsuimme väkeä pelastuslaitoksilta, vakuutusyhtiöstä, Tukesista sekä alan lehdistöstä. Vakuutusalalla oli tiedossa monia tapauksia, joissa palon epäillään syttyneen ilmanvaihtolaitteista. Nyt he pääsivät tutkimaan alkutilanteeseen pysähtynyttä paloa ja sen leviämistä. Toivottavasti tästä saadaan jotain konkreettista tulevaisuuden rakennussuunnitteluun ja huomioitavia asioita jo rakennettuihin tuotantotiloihin.

Uskon, että lähes jokaisen kotieläin tuottajan pahin kuviteltavissa oleva tilanne on juuri tuotantorakennuksen ja ennen kaikkea eläinten tuhoutuminen tulipalossa. Sika-ala on viime vuosina panostanut valtavasti eläinten hyvinvointiin. Myös viranomaiset ovat ahkeroineet hyvinkin tarkkoja säädöksiä tarvittavien virikkeiden määrästä yms. Mielestäni säästyminen palolta on merkittävä asia myös hyvinvointi näkökulmasta. Täytynee jollain sopivalla foorumilla ottaa puheeksi, olisiko mahdollista suunnata esim. hyvinvointitukea tulevaisuudessa entistä enemmän mm. paloilmaisinjärjestelmiin tai  automaattisiin sammutusjärjestelmiin. Rakennussäädöksissä olisi hyvä miettiä miksi esimerkiksi ilmanvaihtohormit tehdään suorastaan paloa edistävistä materiaaleista tai miksi aluskate palaa pois mutta hämähäkinseitit jäävät jäljelle?

Lopuksi toivotan hyvää kesää kaikille ja jaksamista tuottajille porsasruuhkan keskellä. Tavataan Farmari-näyttelyssä Suomen Sikayrittäjien osastolla!

Martin Ylikännö

Kotimaista grilleihin!

Hyvää, kotimaista juhannusta kaikille!

AVOIN KIRJE HKScan OYJ:LLE

Helsingin Sanomat uutisoi 20.6.2013 lihan tuonnista Suomeen. Juttu keskittyi tuontiin Brasiliasta, josta tuodaan Suomeen merkittäviä määriä lähinnä naudan- ja broilerin lihaa. Kommentteja oli pyydetty useilta maahantuontia harjoittavilta toimijoilta. Lausunnot kautta linjan olivat vältteleviä. Kilpailevat yritykset olivat kiitettävän yksimielisiä siitä, ettei lihan alkuperää tarvitse avata kuluttajille kovinkaan tarkasti.

Jokainen yritys tietysti valitsee tiedotuslinjansa itsenäisesti ja vastaa siitä. Kiinnitin kuitenkin huomiota melkoiseen ristiriitaan. HS:n jutussa oli haastateltu HKScan Oyj:n viestintäjohtaja Marja-Leena Dahlskogia, joka lausui sanatarkasti: ”Yhtiössä päädyttiin siihen, ettei ulkomailta tulevan lihan ruokaketjun avaaminen hyödytä HKScanin liiketoimintaa.”

Samana päivänä meidän HKScanin suomalaisten tuottajien postilaatikoihin ilmestyi HKScanin hankintayhtiön HKAgrin tuottajille suunnattu Kotitilalta-lehti, jonka pääkirjoituksessa HKAgrin toimitusjohtaja Veli-Matti Jäppilä kirjoittaa seuraavaa: ”Meidän on ketjuna yhdessä varmistettava, että läpinäkyvyyden ja jäljitettävyyden merkitys kasvaa. Tunteiden ohjatessa kuluttajien valintoja on huolehdittava erityisen tarkkaan tuotantoketjun läpinäkyvyydestä sekä siitä, että oma tekemisemme on lupausten tasolla.”

Mielenkiintoista, että pörssiyhtiö, joka normaalisti on hyvin tarkka tiedotuksestaan, antaa samana päivänä julkisuuteen kaksi näin täysin päinvastaista lausuntoa. Kotimaisen tuotannon osalta avoimuus ja läpinäkyvyys ovat tärkeitä mutta eivät tuontiraaka-aineen osalta? Suomessa HKScan, kuten muutkin kotimaasta lihaa hankkivat yritykset, edellyttää sopimustuottajiltaan kurinalaista ja hyvin säänneltyä tuotantoa omine kansallisen- ja EU-lainsäädännön ylittävine sääntöineen.

Yksittäisenä tuottajana sekä tuottajien valtuuttamana edustajana kannatan itsekin läpinäkyvää, avointa ja vastuullista tuotantoa. Olen aina ollut valmis päästämään halukkaat kuluttajat ja toimittajat tutustumaan sikalani toimintaa ja kertonut julkisuudessa myös niistä asioista, joissa meillä vielä on ollut parantamisen varaa. Haluaisin myös kotimaisen lihateollisuutemme osallistuvan ja sitoutuvan tähän. Erityisesti toivon, että samat kriteerit koskevat niin kotimaista tuotantoa kuin tuontiakin. On erittäin ikävää, jos alan suurimmat toimijat ajavat tässä asiassa ns. kaksilla rattailla.

Kysynkin nyt kumpi todellisuudessa on HKScan Oyj:n virallinen linja, läpinäkyvyyden vai salailun lisääminen? Toivottavasti yhtiö saa muodostettua tästä yksimielisen kannan.

Lopuksi toivon kuluttajilta tukea ja ymmärtämystä meille suomalisille ruuantuottajille, jotka joudumme toimimaan koko ajan härskimmäksi muuttuvan kansainvälisen agribisneksen puristuksessa. Kannattaa muistaa, että mitä suurempi osa syömästämme ruuasta on tuotettu Suomen ulkopuolella, sitä vähemmän suomalaiset kuluttajat voivat tuotannon laatuun, eettisyyteen ja vastuullisuuteen vaikuttaa. Jos on kysyttävää tuotannosta, ottakaa rohkeasti yhteyttä vaikka allekirjoittaneeseen tai johonkuhun muuhun tuottajaan. Keskustelemme mielellämme tuotannosta asiakkaamme eli suomalaisen kuluttajan kanssa.

Martin Ylikännö

puheenjohtaja

Suomen Sikayrittäjät ry

Julkaistu myös Helsingin Sanomien ja Maaseudun Tulevaisuuden mielipideosastoilla viikolla 26/2013

Hyvin halpaa vai hyvää ja laadukasta?

Suomessa ollaan ottamassa ensimmäistä suurta askelta kohti puhdasta, luonnonmukaista ja lähellä tuotettua ruokaa: kuluttajina olemme vihdoin valmiita korostamaan ruoan hinta-laatu-suhteessa sen jälkimmäistä osa-aluetta. Ruotsissa kuluttaja on ollut kuningas ja ymmärtänyt ostopäätökseen perustuvan oikeutensa vaatia lautaselleen oikeaa ruokaa sen sijaan, mitä ruokateollisuus ruoaksi kutsuu.  Huvittavaa tässä kaikessa on se, että perinteisen suomalaisen ruokakulttuurin, kaiken ravinto-opillisen valistuksen ja THL:n jakamien suositusten sijaan se, mitä vaadittiin, oli pieni hevosenlihaskandaali... Jo on ihminen menettänyt suhteensa ruokaan ja sen tuottamiseen, jos hypermarketin tiskiltä poimittuun tuotteeseen "vahingossa" eksynyt hevonkukku herättää suurempia intohimoja kuin se kaikki ylimääräinen, jota meille ruoan säilyvyyden ja maun parantamiseksi muuten tarjotaan.

Euroopan elintarviketurvallisuusviraston mukaan Suomessa syödään EU:n puhtainta ruokaa. Torjunta- ja kasvinsuojeluainejäämien vähäisyys on kuluttajan näkökulmasta huomionarvoinen asia. Lähituottajan tarjoamaa elintarviketta nautittaessa muuta maailmaa ravisuttaneet terveydelle haitalliset ruokaskandaalit tuntuvat kaukaiselta. Moni meistä suhtautuukin ruokaan ja sen tuottamiseen ruoan alkuperää sen suuremmin pohtimatta, itsestään selvästi; tarpeet tyydytetään kuluttamalla sitä, mitä voiton maksimointiin pyrkivä tuotantoketju meille milloinkin tarjoaa. Tuotantoketjun läpinäkyvyys tulee taata nyt ja jatkossa, mutta vähintään yhtä tärkeää on taata suomalaisen ruoantuottajan ja maatalousyrittäjän mahdollisuudet harjoittaa elinkeinoaan. Vain siten varmistamme sen, että puhtaan suomalaisen ruoan saatavuus on kuluttajalle itsestäänselvyys vastedeskin!

Suomalainen kuluttaja on tottunut ruokavalinnoissaan toteuttamaan kolmen H:n periaatetta: mikä tahansa, mikä on helppoa, hyvää ja halpaa, kelpaa. Valitettavasti yhtälö toimii vähän kuin Juha Sipilän kansantalouskakkara: tasapainon nimissä yhden osion kasvaessa jokin toinen osio vääjäämättä pienenee.  Tässä vaiheessa kriittinen kuluttaja saattaa huomata korjaavansa sitä satoa, jota rahan ehdoilla toteutettu kilpailuttaminen ja monikansallisten tuotantoyhtiöiden markkinavalta ovat ruokkineet.  Riippuvaisuus globaalista ruokataloudesta ei liene sitä, mitä kaikella maapalloistumisella loppujen lopuksi tavoiteltiin. Uhkana on omavaraisuuden jatkuva heikkeneminen. Haluammeko jatkossa lukea uutisia puhtaasta suomalaisesta ruoasta vai ruokateollisuuden keinoja kaihtamattomasta hyväksikäytöstä? Suomalaisen elinkeinotoiminnan tukeminen, kulttuuriperinnön vaaliminen ja terveyttä ja hyvinvointia tukevien ruokavalintojen tekeminen on arvovalinta joka päivä. Niitä valintoja tekevät niin yksilöt kuin yhteisötkin.

Osaammeko me suomalaiset arvostaa oikeaa ruokaa ja sen tuottajaa? Innokkaana kotileipurina huolestuttaa sukupolvelta toiselle siirtyvien perinnetietojen ja -taitojen ohella suomalaisen ruoka-aineksen saatavuus tulevaisuudessa: esimerkiksi rukiin suhteen laahaa omavaraisuus noin kolmanneksen kysyntää jäljessä. Vajetta paikataan sitten muun muassa muista Pohjoismaista ja Baltiasta tuotavalla viljalla. Omaan kuiva-ainekaappiini ovat jauhot, hiutaleet ja ryynit löytäneet tiensä suoraan niiden tuottajalta, kivenheiton päästä sukupolvelta, joka pienviljelyä vielä tavasta ja tottumuksesta harjoittaa. Tulevaisuudessa ei kaapin täyttyminen ole enää itsestään selvä asia, sillä henkilökohtainen omavaraisuuteni leivän leivontaan käytettävän raaka-aineen suhteen on valitettavan riippuvainen sen tuottajasta. Edessä on ennemmin tai myöhemmin markkinoiden tarjonnan armoille alistuminen. Välttyäkseni yksilökohtaiselta ruokakriisiltä (joka harvinaisen hyvin vastaa ruoantuotannon edellytyksiä suuremmassakin mittakaavassa) olisi siinä vaiheessa toivottavaa, että suomalainen viljelys elää ja voi hyvin.

Soile Tuominen

Mitä on ruokana?

Maaliskuun valtuuston avasi paikallisten MTK:n yhdistysten edustajat. Kotilukemiseksi lähti Vihreistä elinkeinoista kasvua kuntiin-opas. Jottei asia jäisi pelkän hyväksyvän hyminän tasolle, on äksönin paikka. Haluaako Huittinen yhtenä Suomen suurimpana maatalouskuntana nostaa paikallisen perunan pöydälle, sen aiomme selvittää.

Maaseudun Tulevaisuus on kuluvana vuonna listannut Suomen kuntia maatalouden eri mittareilla. Olipa kyse liikevaihdosta tai possujen määrästä, on Huittinen keikkunut top 10-listalla Someron, Ilmajoen ja Loimaan kaverina. Meillä on agribisnestä, yli 400 maatilaa, maatalouden liitännäiselinkeinoja, suurimpana niistä Saarioinen. Huittisten maataloudesta puhuttaessa keskustelemme merkittävästä työllistäjästä ja veroeurojen tuojasta. Kuka arvaa seuraavan kysymyksen? Niin – miten tämä näkyy paikallisissa laitoskeittiöissä?

Tilanne ei ole onneksi niin surkea kuin alkuun kuvittelin. Perunat ovat Vampulasta, liha tulee Saarioisilta ja on 99% suomalaista alkuperää, maitotuotteet tulevat Valiolta. Kilpailutushan tapahtuu Porin hankintatoimen kautta, joten meidän ruokahankintamme ovat sidoksissa ison alueen kilpailutuksen tuloksiin. Paikallisilla tuottajilla on onneksi vapaus tarjota tuotteitaan suoraan keittiöille, ja esimerkiksi erilaisissa teemapäivissä on mahdollista käyttää alueen raaka-aineita. Näitä asioita aletaan nyt selvittää ja tarkentaa, ja kun hankintasopimus on seuraavan kerran katkolla, ainakin itse toivoisin näkeväni hankintojen siirtyvän Porista Huittisiin, jolloin voisimme tarkistaa hankintaehtoja entisestään. Esimerkiksi lihan pitäisi olla tuotettu suomalaisen eläinsuojelulainsäädännön mukaisesti.

Lapsiperheitä kiinnostavat Huittisten ruokahankinnat, raaka-aineiden alkuperästä on tullut kaupungille kyselyitä. Hienoa! Markkinointihenkisenä ihmisenä näen asian myös imagokysymyksenä. Perheet asuinpaikkaa valitessaan voivat ottavat selvää paikkakuntien kouluista harrastusmahdollisuuksista, ehkä myös ruuasta? Toivon, että jonain päivänä voimme nettisivuilla kertoa, miten Huittisten suurkeittiöissä valmistetaan ruokaa suomalaisista ja paikallisista raaka-aineista. Näin hankintatragedia kääntyy meidän kaikkien kannalta myönteiseksi hankintastrategiaksi.

Jyrki Sukula aloitti menneenä sunnuntaina Jimillä upean ohjelman, Makujen maa, jossa mestarikokki kiertää Suomen maatiloilla ja valmistaa tilan tuotteista maistuvaa ruokaa. Sukulan puheista kuuluu aito kunnioitus suomalaista maaseutua ja maanviljelijää kohtaan, ja hän toivottavasti saa viimeistenkin epäilijöiden silmät auki näiden jatkuvien ruokakohujen keskellä. Meillä on upea maa ja puhdasta ruokaa. Nyt on aika nostaa se sille paikalle, mihin se kuuluu, eli suomalaisten lautasille. Tuemme muita maita jo ihan tarpeeksi EU-rahoituskriisien muodossa, tässä kohdin on hyvä vetää kotiinpäin. Samalla tulee vatsa täyteen ja varsin hyvä mieli!

Soppakattilan ääreltä,

Sari Harakka

Susista ja ekologisuudesta

Satakunnassa ja yleensäkin Lounais-Suomessa maaseudun asukkaat ovat alkaneet pelätä

lastensa puolesta. Lasten liikkumiseen esim. yksin ulkona on tullut selvä muutos. Kun menneinä vuosina ja vuosikymmeninä ei juurikaan tarvinnut miettiä missä lapset ja nuoret viettävät aikaansa. Pienemmät leikkivät kotipihalla ja suurempien reviiri käsitti yleensä myös lähimetsät. Lähinnä suden pelko on muuttamassa ja eräissä tapauksissa muuttanutkin elämisen tyyliä kuntien kyläalueilla. Enää ei ole itsestään selvää, että lapset tai lapsi voisi olla omissa oloissaan kotipihalla, sillä susi, joka aamulla nähdään  Köyliössä, voi iltapäivällä hölkätä jo Huittisten ja Loimaan rajamailla Kojonkulmalla.

Lehtien palstoilla haastateltavat ihmiset ovat yleensä sitä mieltä, että susi on vaaraksi, jos se tulee liian lähelle asumuksia. Tällainen tiedustelu on yhtä tyhjän kanssa niille ihmisille, jotka asustavat lähellä luontoa. Eläin kulkee siitä, mistä se haluaa ja uskaltaa. Se ei myöskään lue kieltotauluja. Lisäksi se on arvaamaton tilanteen tullen ja siitä on esimerkki Ruotsista, missä susi hiljattain tappoi eläintenhoitajan, vaikka tämä oli työskennellyt vuosia susien parissa.

Miksi sudet ovat tottuneet ihmisiin? Väitetään, että mm. Länsi-Suomeen olisi istutettu kanta. Jos emot eivät pelkää ihmistä ja yleensä asumuksia, pennut omaksuvat emojensa tavat. Näin meillä on syntynyt ja lisääntymässä pysyvä, ihmistä pelkäämätön susikanta. Mikäli meillä vallitsisi tilanne ennen istutuksia, sudet tulisivat Venäjän puolelta harvakseltaan ja osaisivat varoa ihmisasutusta edellyttäen, ettei niitä ole Venäjällä jo totutettu ihmiseen, jolloin tilanne on täysin sama kuin nyt maassamme.

Sudet tappavat vuosittain erityisen paljon lampaita sekä nappaavat lemmikkieläimiä tämän tästä kotipihoilta. Meillä on puhuttu paljon vihapuheista. Eikö tämä toiminta, joka kohdistuu kylien asukkaisiin ole vähintään vihateko? Tekijöiksi on ujutettu syyttömät luontokappaleet mutta varsinaisina toimeenpanijoina on  joukko ihmisiä lakiensa suojassa. Maaseutua suojellaan, museoidaan ja petoja suojellaan. Siellä toimiva ihminen tarvitsee edelleen vapauden ja kannustusta toteuttaa ideoitaan kaikkien yhteiseksi hyödyksi. Tämän hoksasivat jo aikoinaan Ruotsin kuninkaat.

Kestävästä kehityksestä ja yleensä ekologiasta alettiin käydä aktiivista keskustelua 30-40 vuotta sitten.Tätä keskustelua pitää yllä myös  nuori koulutettu sukupolvi. Monet asuvat suurissa asutuskeskuksissa. Ennen unioniin liittymistä esim. vihreät puhuivat myös pienempien perheviljelmien puolesta. Kun unioniin liityttiin, nämä puheet ovat loppuneet.  Se on täysin unohdettu ja näyttää siltä, että vain tilakoon suurentaminen on kestävää kehitystä. Noihin aikoihin keskustan puheenjohtaja Paavo Väyrynen esitti kestävästä kehityksestä maaseudun näkökulmasta varmoja teesejä ja samoilla linjoilla on myös nykyinen puheenjohtaja Juha Sipilä.

Unionille kestävä kehitys on ongelma. Se on vaikea sovittaa yhteen vahvan talouskasvun kanssa, joka taas perustuu uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön. Maassamme on yritetty lähinnä keskustahallitusten taholta saada uusiutuvaa energiaa laajemmin käyttöön.Turve, jota on maassamme  rajattomasti, on joittenkin suomalaistenkin  meppien avustuksella saatu hivutettua kivihiilen rinnalle mustalle listalle. Tämän hetken tilanne onkin se, että vähänkin suuremmat asutuskeskukset palaavat takaisin kivihiilen polttoon, koska turvetta ei sateisen kesän ja niukkojen lupien vuoksi saatu talteen tarpeeksi. Kivihiilivaltiot kyllä tietävät mistä rahaa saadaan, jolla työpaikat turvataan. Turvelupia kotimaassa rajoitetaan mutta kivihiililaivat jatkavat kulkuaan Suomeen minkään estämättä. Työstä on pula. Maaseudulla on käyttämättömiä mahdollisuuksia kestävä kehitys pohjana tuottaa vaurautta maallemme.

Entinen maatalousministeri Juha Korkeaoja otti kantaa hiljattain peltomaan rakentamiseen.

Hän oli sitä mieltä, että maassamme pitäisi alkaa suojella myös yhtenäisiä hyvälaatuisia peltoja. Peltoala vähenee rakentamisen myötä satoja hehtaareja vuodessa.  Jokilaakson kasvatilta Korkeaojalta hieno ekologinen kannanotto maamme parhaitten viljelyalueitten puolesta.

Harri Laurila

Hevosista ja maalaisjärjestä

Tuliko "hevosenlihaskandaali" yllätyksenä? Ei ainakaan allekirjoittaneelle tullut. Suomi on hevosenlihan reipas nettotuoja, ja puuttuva naudanliha korvataan valmisruoissa tuskattomasti hummalla. Suomeen tuotiin vuonna 2012 hevosenlihaa n. 2,1 milj. kg. EU:n alueelta tuotu määrä oli n. 1,5 milj. kg, josta Romaniasta tuotu osuus oli n. 150 000 kg. Hevosenlihaa tuotiin myös Ranskasta, Italiasta, Saksasta, Tanskasta ja Irlannista. EU:n ulkopuolelta ns. kolmansista maista tuotiin Suomeen n. 0,5 milj. kg. Maat olivat Meksiko, Kanada, Brasilia ja Argentiina. 

Hevoskuljetuksista kertova dokumentti tässä taannoin valotti elävästi esim. Romanian tasoa eläinten käsittelyssä. Hevoselta vaikka jalat poikki, mutta autoon on mentävä!  Kuljetusmatkat ovat moninkertaisia verrattuna Suomeen, ja näistäkin koneista osa tänne lihana päätyy Italian ja Saksan kautta. Ei ole EU ihan tasaveroinen eri maiden tuottajia kohtaan.

Hevosenliha maksaa markkinoilla vain murto-osan naudanlihasta, ja nostaa esim. valmisruokien katteen ihan uudelle tasolle. Väitän, että hevosenlihan käyttö on ollut tarkkaan suunniteltua hommaa, ja täysin tietoista.

Suomalaiset elintarvikeyhtiöt kärähtivät, ja selitykset ovat kuin dopingurheilijan sanakirjasta. Syytellään muita eikä oikein ymmärretä, ja asiaa selvitetään, mutta naamasta näkee, että käry kävi.

Naudanlihan osalta ollaan menossa omavaraisuudessa jo alle 80%. Eikä ihme! Lihantuottaja saa tällä hetkellä juuri ja juuri pidettyä tuotannon pyörimässä. Lihasta saatu hinta + tuet eivät riitä yrittäjän palkkaan eivätkä kaikkiin tuotantopanoksiin. Kustannukset ovat karanneet kauas käsistä, ja samalla Suomeen tuodaan lihaa jonka tuottaminen on ollut eettisesti ja ympäristönäkökohdat huomioon ottaen vähintäänkin arveluttavaa. Miksi tuontilihalla ei ole samoja määräyksiä / tuotantokriteereitä kuin Suomessa tuotetulla? Isot yhtiöt pitävät lihan hinnan alhaalla tuontilihan hintaan vedoten, ja on tietysti totta, että ulkomailta ostettu hevosenliha on halvempaa kuin kotimaassa tuotettu nauta.

Eräänä iltana uutisissa pääministerimme Jyrki Katainen kehotti kansalaisia käsittelemään EU:n rahakriisiä "maalaisjärjellä". Jäin miettimään että mitähän pääministeri tällä tarkoitti? Mielestäni komento tulee väärästä suusta, koska hänen kohdallaan asianhoito on ollut maalaisjärjestä melko kaukana.

Minun maalaisjärkeeni ei mahdu, että rahat lahjoitetaan Etelä-Eurooppaan, eikä takaisin maksua varmastikaan kannata odotella.

No onhan näitä muitakin: Erään ryhmän mielestä on oikein sopivaa; siis maalaisjärjellä ajateltuna, että metsät suojellaan, minkit vapautetaan ja vastavuoroisesti otetaan sika lemmikiksi, jolle sitten puetaan ylle niittiliivi ja lähdetään kaupungille taluttelemaan. Kai se sitten on possun luonnonmukaista käyttäytymistä, kun saa tehdä tarpeensa oikein asfaltille.

Viiltävä analyysini tästä kaikesta oli se, että maalaisjärkeä ei opi kirjoista lukemalla eikä sen soveltaminen tietämättömältä oikein onnistu. Maalaisjärki periytyy sukupolvelta toiselle, kun sitä osataan oikein ja oikeissa asioissa opettaa.

On aika yksinkertaistaa asioita. Nostettava esille ne asiat, jotka oikeasti ovat tärkeitä.

Omassa kaupungissamme on väännetty patsaiden ja kyläkoulun ympärillä. Maalaisjärjellä ajateltuna koulun uudelleen rakentaminen ei olisi pitänyt alunperinkään olla mikään ongelma, jos patsaisiin on varaa laittaa 50.000€. Aika helppo on päätellä, kummalla investoinnilla on hyödyllisempiä vaikutuksia.

On tärkeää, että elämä jatkuu myös maaseudulla. Ilman maaseutua ei ole maataloutta, ja päinvastoin. Kaiken keskittäminen kaupunkien keskustoihin on väärää politiikkaa.  Elävä kaupunki tarvitsee rinnalleen elinvoimaisen maaseudun.

Terveisin maaseudulta,

Tero Hosike