Minä-minä-maan sadonkorjuu

Suomalainen koululaitos on ajautunut kriisiin. Opettajat ovat voimattomia ja kykenemättömiä ylläpitämään asemansa vaatimaa auktoriteettia tilanteessa, jossa vastakkain asettuvat lainsäädäntö ja kasvatus - tai pikemminkin sen puute. Koulu-, oppimis- ja opetusrauha ovat opetuksen ja sen onnistumisen keskeiset tekijät. Jokaisella koululaisella, niin opiskelijalla kuin koulun henkilökunnallakin, on oikeus rauhalliseen ja oppimista sekä opettamista edistävään kouluympäristöön. Oikeuksien välttämätön edellytys taas on se, että jokainen tässä ympäristössä toimiva yksilö on velvollinen toimimaan työrauhan toteutumisen edellyttämällä tavalla. Viimeaikaiset tapahtumat ja aiheesta käyty yleinen keskustelu liittyen Helsingin Alppilaan ja Sastamalan Sylväälle kertovat lisääntyneestä rauhattomuudesta ja epävarmuudesta toimia järjestyksen ylläpitämiseksi. Milloin koulunkäynnistä tuli näin hankalaa?

Syitä tilanteeseen on ehditty hakea monesta suunnasta. Yhtäältä syytetään järjestelmää: opetusyksikköjen ja luokkakokojen kasvamista ja opettajan rajallisia mahdollisuuksia tukea niitä, jotka tukea tarvitsisivat. Lainsäädäntö takaa oikeudet koululaiselle, mutta jättää opettajan ilman välineitä toimia oikeuksien toteutumiseksi. Oma aiheensa on kiristynyt kuntatalous, jota voinee tänäpäinä syyttää lähes kaikesta; tässä tapauksessa resurssien rajallisuudesta kärsivät konkreettisesti lapset luokissaan. Toisaalta ongelma on kasvatuksessa ja tapakulttuurin muutoksessa: lapset ovat kurittomia, huonotapaisia ja kyvyttömiä kunnioittamaan auktoriteetteja, kiitos niin sanotun vapaan kasvatuksen tai kadoksissa olevan vanhemmuuden. Koulukiusaamisesta kärsii yhä kasvava osa koululaisia huolimatta kiusaamisen ehkäisemiseksi tehdyistä toimenpideohjelmista  ja varhaisen puuttumisen malleista. Vastakkainasettelu perheen ja koulun välillä kasvaa, eikä johda ainakaan lapsen edun toteutumiseen, vaikka sen nimissä toimittaisiinkin.

Keskustanuoret otti huhtukuussa kantaa koulurauhan puolesta vaatimalla toimia koulukiusaamisen vähentämiseksi. Kannanotossa todettiin esimerkiksi, että "Nykyisellään perusopetuslaki antaa oppilaalle oikeuden turvalliseen opiskeluympäristöön, mutta se ei määrittele edes sitä mitä kiusaaminen on, tai miten asiat selvitetään. Tasapuolisen kohtelun puolesta pitää määrittelyn olla tätä tarkempaa." Lainsäädäntö on yksi tapa puuttua asioihin ja vaikuttaa suoraan niin koululaisten kuin opettajienkin arkeen. Sen merkitystä ei pidä vähätellä - varsinkaan, jos se kykenee tarjoamaan ratkaisun koettuun ongelmaan.

Vaikka mihinkään konkreettiseen ei tällä tasolla vielä päädyttäisikään, on kadonneen koulurauhan perään haikailussa ja heränneessä keskustelussa paljon hyvää: yleisellä tasolla käyttävä herättelevä mielipiteiden vaihto on omiaan ravistelemaan silminnähden köyhtynyttä asenneilmapiiriä. Maailma, jossa vahvat ja suurinta ääntä pitävät - ne kilpailukykyisimmät - pärjäävät, on myrkkyä yhtesöllisyydelle ja toisesta ihmisestä välittämiselle. Kun nuoriin on läpi lapsuuden iskostettu mantra kilpailuyhteiskunnasta ja itse pärjäämisen tärkeydestä, ei ole ihme, että yhteishenki kärsii. Pitää aina olla parempi, vahvempi, taitavampi, kauniimpi, pidempi tai ihan mitä vaan, kunhan ei sijoitu keskinkertaisten kastiin. Ainaisesta kilpailusta johtuen pahoin voidaan niin koulussa kuin työpaikoillakin.

Koulukiusaammista ei voi kieltää lailla, eikä asenneongelmaa kriminalisoida. Maailman parhaaksi mainitun koululaitoksen läpi käyneenä ei voi kuin ihmetellä, missä on menty vikaan, kun sukupolvi toisensa jälkeen on kyvyttömämpi tuntemaan empatiaa. Koulukiusaaminen ja häiriökäyttäytyminen kertovat kuitenkin ennen kaikkea siitä, että yksilö on kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan ja punnitsemaan toimiaan suhteessa tähän mahdollisesti heikompaan yksilöön tai ryhmään. Sosiaalisen eläimen laumahengen kehittymistä ei voi jättää yksin koululaitoksen harteille, sillä lapsen ensisijainen samaistumisen kohde on ja tulee olla oma perhe. Perheyksikkö ei voi perustua kilpailulle, vaan toinen toisestaan välittämiselle. Väittäisin, että huomion ja resurssien kohdistaminen koulun sijaan perheisiin, toisi tullessaan astetta paremman - ja kilpailukykyisemmän - sukupolven.

Soile Tuominen

Mitä tiedämme kuntapolitiikasta?

Kun äiti asettuu ehdolle kuntavaaleissa, saa varautua kysymyksiin. Syyskuusta asti olemme keskustelleet politiikasta 6-, 7- ja 9-vuotiaiden kanssa, ja nämä keskustelut ovat olleet vähintäänkin avartavia. Asioista jutellessa on saanut toki kuulla monta hassua totuutta lasten suusta, mutta toisaalta itselle on kirkastunut monta asiaa. Tuntuu oikeasti tärkeältä edes yrittää vaikuttaa asioihin, kun ekaluokkalainen tekee aloitteen koulutien turvallisuudesta ja tokaluokkalainen esittää energiansäästöviikkoa koko kaupungille. Huittisissa on hieno tapa ottaa mukaan nuorisovaltuutetut lautakuntiin, ja omassa lautakunnassani olen saanut seurata, miten yhteiskunnallinen toimiminen on siirtynyt äidiltä tyttärelle. Jospa omatkin lapset jaksaisivat seurata maailman menoa tarkalla silmällä kun ovat joutuneet väkisin seuraamaan äidin pinnistelyjä esityslistojen ja aloitteiden viidakossa?

Mutinaakin kuuluu. Olen liikaa pois, kokouksia on ”joka ilta”, asioihin perehtyminen katkeaa tämän tästä vierestä kuuluvaan mekkalaan. ”Miksi sää äiti menit niihin vaaleihin”, kuuluu kuopuksen suusta jos iltakokouksia on kahdesti peräkkäin. Ilmeisesti yksi ilta isän iltasadun- ja toimien kanssa on ihan jees, sitten alkavat äidin tiukemmat säännöt tuntua ihan mukavilta.

Mitä siellä vaaleissa (yleisnimitys kaikelle kunnallispolitiikalle kuusivuotiaan näkökulmasta) tehdään? Olen yrittänyt selittää, miten oikeastaan kaikki mitä Huittisissa tapahtuu, on jotenkin liitoksissa politiikkaan. Rakennetaanko tie? Mihin aikaan kouluun mennään? Onko nuokkarilla pelejä? - kaikki nämä asiat päätetään lautakunnissa ja valtuustossa. Se, miten lapset tämän käsittävät, on tietysti toinen juttu. Jokainen vanhempi tietää sen tunteen, kun on mielestään selittänyt hienosti ja lapsentasoisesti jotakin juttua ja sattuu sitten myöhemmin kuulemaan, miten lapsi kertoo asiaa eteenpäin ihan päin mäntyä. Hankalaa on myös yrittää eritellä valtakunnan tasoiset ja kuntapolitiikkaan kuuluvat asiat. Kesäaikaan siirtyminen harmitti keskimmäistämme kovasti, ja lohdutin häntä sanomalla, että kyllä heidän elinaikanaan joku vielä sen tavan lopettaa. Tytön naama kirkastui. ”Äiti, sää oot siellä Huittisten…” Oikaisin äkkiä, että tällaisia asioita päätetään Helsingissä eduskunnassa, siellä isossa talossa, jonka rappusia ja pylväitä syyslomalla ihmeteltiin. ”Ai jaa”, totesi tyttö ja loikki tiehensä. Selostuksesta jäi luultavasti mieleen vain loma.

Kokousten jälkeen iskee pöytäkirjantarkistusnakki jokaiselle vuorollaan, ja otin lautakunnan pöytäkirjantarkistukseen kuopuksen mukaan. Kaupungintalon edessä tyttö katsoi silmät suurina ylöspäin, ja sanoi ”WAU! Onko tämä Suomen suurin rakennus!” Sisälläkin oli tosi hienoa, ja toimituksen jälkeen kävimme kurkkaamassa valtuustosalin ovelta missä äiti kokouksiaan istuu. Lapsi halusi tietää istumapaikkani, ja vaikutti lievästi pettyneeltä, kun en saanut istua ylhäällä isolla tuolilla. Kotona hän kertoi isosiskolleen nähneensä, missä äiti käy kokouksissa. Toinen kysyi, millaista kokoushuoneessa oli? Nuorimmainen vastaa: ”Aika tylsää, tosi paljon tuoleja vaan.” ”Mää arvasin”.

Sari Harakka

Kesäajasta

Viime sunnuntaina oli jälleen päivä, jolloin kelloja siirrettiin tunnilla lähemmäksi juhannusta. Suomessa kesäaikaa on käytetty yhtäjaksoisesti vuodesta 1981 ja koska olen saanut ensimmäisen oman kelloni muistaakseni vuotta aiemmin, olen saanut kunnian olla mukana kaikissa tähänastisissa siirroissa.  Itseäni ja ilmeisesti aika monia muitakin moisen siirtelyn tarkoituksenmukaisuus on alkanut arveluttaa. Ajattelin näin pääsiäisen kunniaksi vähän kerrata kesäajan vaiheita ja miettiä voisimmeko sittenkin selvitä elämästä hengissä ilman siirtelyä.

Kesäajan käyttöä on perusteltu energian säästöllä. Vuorokauden valoisat tunnit saadaan tehokkaaseen käyttöön eikä päivänvaloa haaskata. Kesäaika debytoi aikoinaan ensimmäisen maailman sodan aikaan Saksassa 1916, jolloin alkoi käydä ilmeiseksi, ettei sen kertainenkaan maailmanvalloitus taida sujua ihan kuin Strömsössä.  Sotaa käyvän maan talous alkoi olla huonossa hapessa ja kaikki kivet oli käännettävä säästöjen löytämiseksi. Pari vuotta myöhemmin kävi selväksi, ettei kellon siirtäminen ollut riittävä toimenpide ympärysvaltojen kukistamiseksi mutta toisaalta myös vastapuolella mm. Britannia ja Yhdysvallat olivat ottaneet kesäajan käyttöön samoin perustein. Sodan jälkeen kesäajan käytöstä luovuttiin, koska yllättäen kansalaiset eivät pitäneet kellon siirtelystä.

Noin neljännesvuosisata myöhemmin oltiin jälleen siinä tilanteessa, että Saksan ja sen kanssasotijoiden oli nopeasti keksittävä jotain uutta ja yllättävää pärjätäkseen liittoutuneille. Tässä yhteydessä eli 1942 kesäaikaa kokeiltiin myös Suomessa. Suomessa kokeilu jäi yhden vuoden mittaiseksi, koska jälleen yllättäen kansa ei siitä pitänyt ja ilmeisesti Suomen sodanjohtokin aikoi taipua sille kannalle, ettei kellon siirrolla välttämättä paikata mm. El Alameinin, Stalingradin ja Kurskin taisteluiden sekä muutamien pienenpien harmillisten takaiskujen menetyksiä. Tämän jälkeen kesäaikaa ei tietääkseni ole yritetty käyttää aseena. Toistaiseksi.

Kesäaika koki uuden tulemisen 1970-luvulla. Tällä kerralla syyllisiä eivät olleet saksalaiset vaan jyhkeäprofiiliset sheikit ja heidän edustamansa öljynviejämaiden yhteistyöorganisaatio OPEC eli valtioiden välinen kartelli. OPECin jäsenet olivat suivaantuneet Israelin harmillisesta menestyksestä Jom kippur-sodassa 1973 vaikka Egypti ja Syyria olivat lähes täydellisesti onnistuneet salaamaan sodan aloittaneen yllätyshyökkäyksensä sen kimppuun. OPEC päätti rajoittaa öljynvientiä länsimaihin ja supistaa tuotantomääriä. Seurauksena oli ns. ensimmäinen öljykriisi, jonka takia Suomessakin jouduttiin antamaan määräyksiä mm. asuntojen korkeimmista sallituista lämpötiloista ja rajoittamaan katuvalaistusta.

Öljykriisistä viisastuneina länsimaat alkoivat toden teolla miettiä energiatehokkuuttaan ja tässä vaiheessa keinovalikoimaan nostettiin jo monesti aiemmin tehokkuutensa näyttänyt kesäaika. Koska byrokratia ottaa aikansa, kesäaikaan siirryttiin Euroopassa yleisesti vasta vuonna 1980 eli juuri parahiksi vuotta aiemmin tapahtuneen Iranin vallankumouksen laukaiseman toisen öljykriisin jälkimainingeissa. Suomessa oli tuohon aikaan vielä vallalla sellainen vanhakantainen toimintamalli, ettei eurooppalaisia uutuuksia otettu täällä käyttöön heti ensimmäisenä vaan mukaan lähdettiin vasta vuotta myöhemmin. (Jos kesäaika otettaisiin käyttöön nyt, Suomi todennäköisesti siirtäisi vapaaehtoisesti kelloa kahdella tunnilla, ettei vaan epäiltäisi veneenkeikutuksesta.)

Sitten kesäajan astronomisiin ja globaaleihin perusteisiin. Päivän pituus maapallolla vaihtelee vuodenaikojen ja kunkin paikan etäisyyden navoille, suhteessa. Tästä johtuu se, että kellon siirtelyllä saatava teoreettinenkin hyöty rajoittuu lähinnä lauhkealle vyöhykkeelle eli Euraasian sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikan tietyille alueille. Tropiikissa päivä ja yö ovat vuoden ympäri lähes samanmittaiset ja lähellä napoja, kuten Suomessa, talvella on pimeää ja kesällä valoisaa, kellosta huolimatta.  Kesäaikaan siirrytään kevätpäiväntasauksen jälkeen, jolloin valoisaa on jo yli 12 tuntia vuorokaudessa ja Suomessa valon määrä lisääntyy kiihtyvää vauhtia. Suomessa kesäaikaa voidaankin perustella lähinnä muun Euroopan kanssa suunnilleen samassa ajassa pysymisellä.

Viime vuosina kesäaika onkin kohdannut enenevässä määrin vastustusta maailmalla. Vanhastaan Yhdysvaltain osavaltioista maan etelärajalla sijaitseva Arizona ei sitä käytä ja Australiassa vain kolme eteläisintä osavaltiota käyttää. Varsin tuore kellonsiirtelyn totaalikieltäytyjä on Venäjä, joka jäi viime vuonna pysyvästi kesäaikaan. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että lähes varttikierroksen maapallon ympäri ulottuvalla valtiolla on käytössä yhteensä yhdeksän aikavyöhykettä, joten viisarien siirtelyä piisaa ilman kesäaikaakin. 

Kesäaika ilmiönä kuuluu teolliseen yhteiskuntaan, jossa kaikki toiminta oli hyvin sidottua kelloon. Nykyisin ollaan pääosin siirrytty jälkiteolliseen tietoyhteiskuntaan, joka on ns. aina auki. Kauppaa käydään verkossa ympärivuorokauden, sähköposti kulkee kellonajasta välittämättä ja tällainen sattumablogistikin voi julkaista tuotoksiaan milloin huvittaa. Mielestäni kesäaika ilmiönä joutaisi siirtää historiaan ja kuriositeetiksi, jota sitten myöhemmin voisi muistella ja herättää kummastusta nuorisossa. Tietääkseni asian tiimoilta on jo vireillä nykyisin niin muodikas kansalaisaloite eduskunnalle. Vaikkei allekirjoittanut olekaan mikään fanaattinen kansalaisaloitteen kannattaja, täytyy todeta, että on eduskuntaan turhempiakin aloitteita kiikutettu.

Martin Ylikännö

Hyvin halpaa vai hyvää ja laadukasta?

Suomessa ollaan ottamassa ensimmäistä suurta askelta kohti puhdasta, luonnonmukaista ja lähellä tuotettua ruokaa: kuluttajina olemme vihdoin valmiita korostamaan ruoan hinta-laatu-suhteessa sen jälkimmäistä osa-aluetta. Ruotsissa kuluttaja on ollut kuningas ja ymmärtänyt ostopäätökseen perustuvan oikeutensa vaatia lautaselleen oikeaa ruokaa sen sijaan, mitä ruokateollisuus ruoaksi kutsuu.  Huvittavaa tässä kaikessa on se, että perinteisen suomalaisen ruokakulttuurin, kaiken ravinto-opillisen valistuksen ja THL:n jakamien suositusten sijaan se, mitä vaadittiin, oli pieni hevosenlihaskandaali... Jo on ihminen menettänyt suhteensa ruokaan ja sen tuottamiseen, jos hypermarketin tiskiltä poimittuun tuotteeseen "vahingossa" eksynyt hevonkukku herättää suurempia intohimoja kuin se kaikki ylimääräinen, jota meille ruoan säilyvyyden ja maun parantamiseksi muuten tarjotaan.

Euroopan elintarviketurvallisuusviraston mukaan Suomessa syödään EU:n puhtainta ruokaa. Torjunta- ja kasvinsuojeluainejäämien vähäisyys on kuluttajan näkökulmasta huomionarvoinen asia. Lähituottajan tarjoamaa elintarviketta nautittaessa muuta maailmaa ravisuttaneet terveydelle haitalliset ruokaskandaalit tuntuvat kaukaiselta. Moni meistä suhtautuukin ruokaan ja sen tuottamiseen ruoan alkuperää sen suuremmin pohtimatta, itsestään selvästi; tarpeet tyydytetään kuluttamalla sitä, mitä voiton maksimointiin pyrkivä tuotantoketju meille milloinkin tarjoaa. Tuotantoketjun läpinäkyvyys tulee taata nyt ja jatkossa, mutta vähintään yhtä tärkeää on taata suomalaisen ruoantuottajan ja maatalousyrittäjän mahdollisuudet harjoittaa elinkeinoaan. Vain siten varmistamme sen, että puhtaan suomalaisen ruoan saatavuus on kuluttajalle itsestäänselvyys vastedeskin!

Suomalainen kuluttaja on tottunut ruokavalinnoissaan toteuttamaan kolmen H:n periaatetta: mikä tahansa, mikä on helppoa, hyvää ja halpaa, kelpaa. Valitettavasti yhtälö toimii vähän kuin Juha Sipilän kansantalouskakkara: tasapainon nimissä yhden osion kasvaessa jokin toinen osio vääjäämättä pienenee.  Tässä vaiheessa kriittinen kuluttaja saattaa huomata korjaavansa sitä satoa, jota rahan ehdoilla toteutettu kilpailuttaminen ja monikansallisten tuotantoyhtiöiden markkinavalta ovat ruokkineet.  Riippuvaisuus globaalista ruokataloudesta ei liene sitä, mitä kaikella maapalloistumisella loppujen lopuksi tavoiteltiin. Uhkana on omavaraisuuden jatkuva heikkeneminen. Haluammeko jatkossa lukea uutisia puhtaasta suomalaisesta ruoasta vai ruokateollisuuden keinoja kaihtamattomasta hyväksikäytöstä? Suomalaisen elinkeinotoiminnan tukeminen, kulttuuriperinnön vaaliminen ja terveyttä ja hyvinvointia tukevien ruokavalintojen tekeminen on arvovalinta joka päivä. Niitä valintoja tekevät niin yksilöt kuin yhteisötkin.

Osaammeko me suomalaiset arvostaa oikeaa ruokaa ja sen tuottajaa? Innokkaana kotileipurina huolestuttaa sukupolvelta toiselle siirtyvien perinnetietojen ja -taitojen ohella suomalaisen ruoka-aineksen saatavuus tulevaisuudessa: esimerkiksi rukiin suhteen laahaa omavaraisuus noin kolmanneksen kysyntää jäljessä. Vajetta paikataan sitten muun muassa muista Pohjoismaista ja Baltiasta tuotavalla viljalla. Omaan kuiva-ainekaappiini ovat jauhot, hiutaleet ja ryynit löytäneet tiensä suoraan niiden tuottajalta, kivenheiton päästä sukupolvelta, joka pienviljelyä vielä tavasta ja tottumuksesta harjoittaa. Tulevaisuudessa ei kaapin täyttyminen ole enää itsestään selvä asia, sillä henkilökohtainen omavaraisuuteni leivän leivontaan käytettävän raaka-aineen suhteen on valitettavan riippuvainen sen tuottajasta. Edessä on ennemmin tai myöhemmin markkinoiden tarjonnan armoille alistuminen. Välttyäkseni yksilökohtaiselta ruokakriisiltä (joka harvinaisen hyvin vastaa ruoantuotannon edellytyksiä suuremmassakin mittakaavassa) olisi siinä vaiheessa toivottavaa, että suomalainen viljelys elää ja voi hyvin.

Soile Tuominen

Esittelyssä tällä viikolla

Olen Harakan Sari, kotiäiti Huittisten Vampulan Siivikkalasta. Perheeseeni kuuluu kolme lasta, varsin ihana aviomies ja aika lauma karvaisia ja sulkaisia kavereita. Tänne Satakuntaan olen kurvannut Varsinais-Suomesta Mustialan kautta, jossa opiskelin amk-agrologiksi. Olen innokas puutarhaharrastaja, ja kaavailin siitä pitkään ammattiakin. Nyt tyydyn hääräämään omassa maatalon pihassa ja antamaan vinkkejä kavereille. Talvisin hiihdän harjun upeissa maisemissa ja syvään juurtuneesta epäluulostani huolimatta olen alkanut jumpata Spiraalin innostavien ohjaajien tunneilla. (Vanhahko koira oppii uusia temppuja, jee!) 

Lukemisesta olen tykännyt ihan pienestä asti, ja samaa perinnettä yritän siirtää omille lapsille. Viime aikoina ilahduttavia lukukokemuksia ovat olleet esimerkiksi Peter Hoegin Norsunkouluttajien lapset ja Sirke Happosen Muumiopas. Molemmat hykerryttävät omalla tavallaan pitkään lukemisen jälkeen. Lasten kanssa luemme tällä hetkellä Timo Parvelan Maukka ja Väykkä-sarjaa. Siinä on elämänopetusta ihan jokaiselle todella hauskasti kirjoitettuna! Autoillessa radiossa soi Radio Rock, Pariisin Kevät, PMMP tai Samuli Putro. Viimeisin levyhankinta on mahtavan hyvä Foo Fightersin Wasting Light.

En ymmärrä enkä hyväksy nykyajan vihapuheita. Viha on jo sanana vahva ja pelottava. Sen lietsominen ajaa ihmisiä tyhmiin tekoihin, ja usein on kyse vain jostakin, mitä ei vielä tunneta tai ymmärretä. Pelottavinta on, että tämä jonkun asian tai ilmiön vihaaminen siirretään suoraan seuraavalle sukupolvelle. Viha voidaan verhota uskonnon, kansalaisuuden tai jonkun yleisen normin taakse, jolla sille saa muka oikeutuksen. Ei saa, ja lapsia ei näihin sekoiluihin pitäisi sekoittaa ollenkaan.

Iloitsen positiivisista ihmisistä, puhtaasta luonnosta ja pienistä jutuista, jotka saavat ajattelemaan, että tässä maailmassa sittenkin hyvä voittaa. Lasten suuret viisaudet naurattavat päivittäin.

Politiikkaan ja Keskustan touhuihin lähdin ihan perinteisestä vaikuttamisen halusta. Aate on kotoa peräisin, maalaiselle Keskusta on aina ollut luonteva puolue. Nykyään koen kepulaisten touhut sellaiseksi tasaiseksi ja harkitsevaksi politiikaksi. Ei hötkyillä laidasta laitaan ja tehdään hommat kunnolla.

Uutena valtuutettuna toivon pysyväni asioiden tasalla. Haluan ajaa perheiden ja suomalaisen ruuantuotannon asioita. Uusia juttuja ja opittavaa on paljon, onneksi on intoakin. ;)

Mitä on ruokana?

Maaliskuun valtuuston avasi paikallisten MTK:n yhdistysten edustajat. Kotilukemiseksi lähti Vihreistä elinkeinoista kasvua kuntiin-opas. Jottei asia jäisi pelkän hyväksyvän hyminän tasolle, on äksönin paikka. Haluaako Huittinen yhtenä Suomen suurimpana maatalouskuntana nostaa paikallisen perunan pöydälle, sen aiomme selvittää.

Maaseudun Tulevaisuus on kuluvana vuonna listannut Suomen kuntia maatalouden eri mittareilla. Olipa kyse liikevaihdosta tai possujen määrästä, on Huittinen keikkunut top 10-listalla Someron, Ilmajoen ja Loimaan kaverina. Meillä on agribisnestä, yli 400 maatilaa, maatalouden liitännäiselinkeinoja, suurimpana niistä Saarioinen. Huittisten maataloudesta puhuttaessa keskustelemme merkittävästä työllistäjästä ja veroeurojen tuojasta. Kuka arvaa seuraavan kysymyksen? Niin – miten tämä näkyy paikallisissa laitoskeittiöissä?

Tilanne ei ole onneksi niin surkea kuin alkuun kuvittelin. Perunat ovat Vampulasta, liha tulee Saarioisilta ja on 99% suomalaista alkuperää, maitotuotteet tulevat Valiolta. Kilpailutushan tapahtuu Porin hankintatoimen kautta, joten meidän ruokahankintamme ovat sidoksissa ison alueen kilpailutuksen tuloksiin. Paikallisilla tuottajilla on onneksi vapaus tarjota tuotteitaan suoraan keittiöille, ja esimerkiksi erilaisissa teemapäivissä on mahdollista käyttää alueen raaka-aineita. Näitä asioita aletaan nyt selvittää ja tarkentaa, ja kun hankintasopimus on seuraavan kerran katkolla, ainakin itse toivoisin näkeväni hankintojen siirtyvän Porista Huittisiin, jolloin voisimme tarkistaa hankintaehtoja entisestään. Esimerkiksi lihan pitäisi olla tuotettu suomalaisen eläinsuojelulainsäädännön mukaisesti.

Lapsiperheitä kiinnostavat Huittisten ruokahankinnat, raaka-aineiden alkuperästä on tullut kaupungille kyselyitä. Hienoa! Markkinointihenkisenä ihmisenä näen asian myös imagokysymyksenä. Perheet asuinpaikkaa valitessaan voivat ottavat selvää paikkakuntien kouluista harrastusmahdollisuuksista, ehkä myös ruuasta? Toivon, että jonain päivänä voimme nettisivuilla kertoa, miten Huittisten suurkeittiöissä valmistetaan ruokaa suomalaisista ja paikallisista raaka-aineista. Näin hankintatragedia kääntyy meidän kaikkien kannalta myönteiseksi hankintastrategiaksi.

Jyrki Sukula aloitti menneenä sunnuntaina Jimillä upean ohjelman, Makujen maa, jossa mestarikokki kiertää Suomen maatiloilla ja valmistaa tilan tuotteista maistuvaa ruokaa. Sukulan puheista kuuluu aito kunnioitus suomalaista maaseutua ja maanviljelijää kohtaan, ja hän toivottavasti saa viimeistenkin epäilijöiden silmät auki näiden jatkuvien ruokakohujen keskellä. Meillä on upea maa ja puhdasta ruokaa. Nyt on aika nostaa se sille paikalle, mihin se kuuluu, eli suomalaisten lautasille. Tuemme muita maita jo ihan tarpeeksi EU-rahoituskriisien muodossa, tässä kohdin on hyvä vetää kotiinpäin. Samalla tulee vatsa täyteen ja varsin hyvä mieli!

Soppakattilan ääreltä,

Sari Harakka

Viikon kirjoittaja

Olen Laurilan Harri, maanviljelijä ja eläkkeellä oleva luokanopettaja Huittisista. Kotoisin olen Harjavallasta, Huittisiin tulin 70-luvulla. Perheeseen kuuluu vaimo ja neljä lasta. Keskustalaisuus on tullut ilmeisesti suvun perintönä. Maalaisliiton Satakunnan piirijärjestö perustettiin Harjavallassa. Aate on siis isoisän ja isän peruja. Keskusta pitää edelleen maaseudun puolia, joka on minulle tärkeä asia.

Harrastan liikuntaa, kävely ja hiihto ovat mieluisia lajeja. Laulan kuorossa ja olen innostunut sukuseuratoiminnasta. Musiikin suhteen olen lähes kaikkiruokainen. Ainoastaan disco saa kanavan vaihtumaan. Luen mielelläni ja esimerkiksi Leon Urisin Kolmiyhteys, James Clavellin Shogun, Christian Jacq'n Ramses-sarja ja kaikki suomalaisten puolustustaisteluista kertovat kirjat ovat tehneet vaikutuksen.

Negatiivisessa mielessä ihmettelen, kuinka maailmanlaajuisesti jatketaan kestämätöntä kehitystä ja sillä on edelleen kiistaton valta-asema,  taloudellinen kilpailu ja pörssit määräävät liikaa. Toisaalta positiivista on se, että kestävään kehitykseen on alettu kiinnittää huomiota.

Tällä uudelle valtuustokaudelle tavoitteenani ja toiveenani on, että lautakunnista lähes yksimielisesti lähteneet päätökset eivät lopsahda kalkkiviivoilla. Erityistä tarkkaavaisuutta saisi olla myös kylien nykyisten vähäisten palvelujen turvaamisessa, joissa paikkakunnalla on laajaa kannatusta.