Kuntatalous, säästöt ja sairaspoissaolot

Huittisten kaupungin, samoin kuin valtaosan Suomen kuntien, talous on enemmän tai vähemmän heikoissa kantimissa. Veroja jouduttaneen korottamaan ja merkittäviä säästöjä olisi silti saatava aikaan. Yhtälö näyttää mahdottomalta, kun kustannukset samaan aikaan nousevat kautta linjan. Menoja lisäävät pakolliset investoinnit mm. koulupuolella ja terveyskeskuksessa. Lauttakylän ala-asteen mahdollisen homesaneerauksen hintaa voidaan vain arvuutella. Oma veikkaukseni on kallis. Kolmelle seuraavalle vuodelle on suunnitteilla lähes 550 000€ säästöt per vuosi.

Huittisten kaupungin tämän vuoden talousarviossa toimintakate eli kaupungin toiminnasta syntyvien tulojen ja menojen erotus ilman verotuloja ja valtionosuuksia on noin -55milj.€. Tavoitellut säästöt ovat siis yhden prosentin luokkaa vuodessa kolmen vuoden ajan. Veronkorotuksia on luvassa paljon enemmän. Niitä on ainakin virkamiesjohdon mukaan tarkoitus kerätä vuosittain ensi vuodesta alkaen noin 1,1milj.€ lisää. Toivottavasti kuntalaiset ymmärtävät säilyttää työpaikkansa ja pitää yrityksensä kannattavina. Muuten virkamiehet joutuvat ihan tosissaan miettimään säästöjä ja sehän ei ole kivaa.

Suomessa on viime vuodet kauhisteltu Kreikan ylisuurta julkista sektoria. Kreikassa on 10 miljoonaa asukasta, Suomessa 5 miljoonaa. Kuitenkin julkisella sektorilla työskenteleviä on molemmissa maissa lukumääräisesti yhtä paljon. Julkinen sektorimme on siis 100% niin ylisuuri kuin helleenien. Suomen kunnat ja valtio velkaantuvat kiihtyvällä vauhdilla vuodesta toiseen. Ainoa asia, joka meidät todellisuudessa erottaa kreikkalaisista on se, että Suomi toistaiseksi saa lainaa. On aivan varmaa, että se viimeinenkin lainaerä tulee nostetuksi, jos velkaantumista ei saada kuriin. Loputtomasti ei voi kuluttaa enemmän kuin tienaa. Tämä on selvää valtaosalle ihmisistä, kun kyseessä on oma talous. Täysin samat lainalaisuudet ovat kuitenkin voimassa myös valtion ja kuntien taloudessa.

Lähivuosina Suomessa on pakko alkaa vähentää väkeä kuntien palkkalistoilta ja vauhdilla. Verojen korotusten osalta pää tulee vetävän käteen viimeistään silloin, kun olemme verottaneet loputkin kilpailukyvystämme ja tuottavat vientialat siirtyneet otollisempiin asemiin, kuka Viroon, kuka kauemmas. Tällöin jäljelle jäävät pelkät palvelualat, joko julkiset tai yksityiset. Ihan oikeasti yhteiskunta ei pysty toimimaan niin, että Matti on kaupan kassalla töissä, maksaa palkastaan veroa, jolla Maijan Matin lapsen hoidosta kunnan kautta saama palkka rahoitetaan ja palkan Maija taas kantaa Matille kauppaan jne.

Huittisten kaupungilla on tässä(kin) asiassa ässä hihassaan. Meillä nimittäin on helppo konsti alentaa kaupungin henkilöstökuluja ilman, että ketään joudutaan irtisanomaan tai mitään hommia jätettäisiin hoitamatta. Huittisten kaupungin työntekijät sairauslomailevat keskimäärin 14,2 päivää vuodessa, kun tämä luku koko maassa on 8,4 päivää. Viime vuonna Huittisten henkilöstö sairasti 10 263 päivää. Nyt olisi kaupungin työnantajana korkea aika alkaa selvittää, mikä Huittisissa sairastuttaa ihmisiä näin valtavasti keskiarvoa enemmän. Kyseessä on paha työsuojelun epäonnistuminen, jonka nopeaa korjaamista ei luulisi edes vasemmiston vastustavan. Huittisten tulisi ottaa kunnianhimoiseksi tavoitteeksi puolittaa nykyiset sairauspoissaolot alle valtakunnallisen keskiarvon eli 7,1 päivään vuodessa. Tämä tarkoittaisi 5132 kahta päivää vuodessa. Kun lasketaan, että vuodessa on 220 työpäivää, säästyisi vuodessa 23 työntekijän tai viranhaltijan eli siis sijaisen palkka ilman, että kukaan huomaisi palveluissa mitään eroa aikaisempaan. Jos oletamme keskimääräisestä työntekijästä aiheutuvien työvoimakustannusten olevan 50 000€ vuodessa, säästöä syntyisi 1 150 000€ eli nyt suunniteltujen veronkorotusten verran. Miettikääpä sitä!

Martin Ylikännö 

Julkaistu lyhennettynä Lauttakylän Lehden lukijan sanassa 27.6.2013

Kotimaista grilleihin!

Hyvää, kotimaista juhannusta kaikille!

AVOIN KIRJE HKScan OYJ:LLE

Helsingin Sanomat uutisoi 20.6.2013 lihan tuonnista Suomeen. Juttu keskittyi tuontiin Brasiliasta, josta tuodaan Suomeen merkittäviä määriä lähinnä naudan- ja broilerin lihaa. Kommentteja oli pyydetty useilta maahantuontia harjoittavilta toimijoilta. Lausunnot kautta linjan olivat vältteleviä. Kilpailevat yritykset olivat kiitettävän yksimielisiä siitä, ettei lihan alkuperää tarvitse avata kuluttajille kovinkaan tarkasti.

Jokainen yritys tietysti valitsee tiedotuslinjansa itsenäisesti ja vastaa siitä. Kiinnitin kuitenkin huomiota melkoiseen ristiriitaan. HS:n jutussa oli haastateltu HKScan Oyj:n viestintäjohtaja Marja-Leena Dahlskogia, joka lausui sanatarkasti: ”Yhtiössä päädyttiin siihen, ettei ulkomailta tulevan lihan ruokaketjun avaaminen hyödytä HKScanin liiketoimintaa.”

Samana päivänä meidän HKScanin suomalaisten tuottajien postilaatikoihin ilmestyi HKScanin hankintayhtiön HKAgrin tuottajille suunnattu Kotitilalta-lehti, jonka pääkirjoituksessa HKAgrin toimitusjohtaja Veli-Matti Jäppilä kirjoittaa seuraavaa: ”Meidän on ketjuna yhdessä varmistettava, että läpinäkyvyyden ja jäljitettävyyden merkitys kasvaa. Tunteiden ohjatessa kuluttajien valintoja on huolehdittava erityisen tarkkaan tuotantoketjun läpinäkyvyydestä sekä siitä, että oma tekemisemme on lupausten tasolla.”

Mielenkiintoista, että pörssiyhtiö, joka normaalisti on hyvin tarkka tiedotuksestaan, antaa samana päivänä julkisuuteen kaksi näin täysin päinvastaista lausuntoa. Kotimaisen tuotannon osalta avoimuus ja läpinäkyvyys ovat tärkeitä mutta eivät tuontiraaka-aineen osalta? Suomessa HKScan, kuten muutkin kotimaasta lihaa hankkivat yritykset, edellyttää sopimustuottajiltaan kurinalaista ja hyvin säänneltyä tuotantoa omine kansallisen- ja EU-lainsäädännön ylittävine sääntöineen.

Yksittäisenä tuottajana sekä tuottajien valtuuttamana edustajana kannatan itsekin läpinäkyvää, avointa ja vastuullista tuotantoa. Olen aina ollut valmis päästämään halukkaat kuluttajat ja toimittajat tutustumaan sikalani toimintaa ja kertonut julkisuudessa myös niistä asioista, joissa meillä vielä on ollut parantamisen varaa. Haluaisin myös kotimaisen lihateollisuutemme osallistuvan ja sitoutuvan tähän. Erityisesti toivon, että samat kriteerit koskevat niin kotimaista tuotantoa kuin tuontiakin. On erittäin ikävää, jos alan suurimmat toimijat ajavat tässä asiassa ns. kaksilla rattailla.

Kysynkin nyt kumpi todellisuudessa on HKScan Oyj:n virallinen linja, läpinäkyvyyden vai salailun lisääminen? Toivottavasti yhtiö saa muodostettua tästä yksimielisen kannan.

Lopuksi toivon kuluttajilta tukea ja ymmärtämystä meille suomalisille ruuantuottajille, jotka joudumme toimimaan koko ajan härskimmäksi muuttuvan kansainvälisen agribisneksen puristuksessa. Kannattaa muistaa, että mitä suurempi osa syömästämme ruuasta on tuotettu Suomen ulkopuolella, sitä vähemmän suomalaiset kuluttajat voivat tuotannon laatuun, eettisyyteen ja vastuullisuuteen vaikuttaa. Jos on kysyttävää tuotannosta, ottakaa rohkeasti yhteyttä vaikka allekirjoittaneeseen tai johonkuhun muuhun tuottajaan. Keskustelemme mielellämme tuotannosta asiakkaamme eli suomalaisen kuluttajan kanssa.

Martin Ylikännö

puheenjohtaja

Suomen Sikayrittäjät ry

Julkaistu myös Helsingin Sanomien ja Maaseudun Tulevaisuuden mielipideosastoilla viikolla 26/2013

Kevyen liikenteen ehdoin

Huittisten kaupunkikeskustan kehittämishankkeella on huittislaisittain katsottuna kunnianhimoinen tavoite: ajokulttuurin muutos. Huomiota ovat saaneet sekä keskustataajamaan soveltumattomat tilannenopeudet että muun liikenteen huomioiminen. Miten tavoittaa kevyttä liikennettä kunnioittava ja sen paremmin huomioon ottava ajokulttuuri, kun se pelkästään ajoradalla on, mitä on?

Autoilija ei ole ainoa, jolle kevyen liikenteen huomioiminen tuottaa hankaluuksia.  Pyöräily Huittisten keskustassa on paitsi hankalaa ja epämukavaa, myös turvatonta rikkonaisista päällysteistä, kivetyksistä, heikosta talvikunnossapidosta ja näkyvyydeltään heikoista kadunkulmista johtuen. Kehittämishankkeen myötä olisikin syytä parantaa jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden kulkumahdollisuuksia.

Polkupyöräilijälle pyörä on autoon rinnastuva kulkuneuvo ja monesti ensisijainen sellainen. Pyöräilijä, siinä missä autoilijakin, toivoo matkantekonsa olevan vaivatonta, turvallista ja mukavaa – miksei nopeaakin.
Muun liikenteen huomioiminen on sujuvan kulkemisen kirjaimellinen elinehto. Velvollisuutensa ja oikeutensa tunteva ja täyttävä kulkija on havaintoni mukaan useammin pyöräilijä kuin autoilija. Käytännössä on niin, että juuri pyöräilijä on se, jonka sija on tyytyä ensisijaisesti ajoneuvoliikenteelle ja jalankulkijoille rajattuihin resursseihin.
Mikä lienisikään meteli, jos olisi autoilijoiden tyytyminen kevyen liikenteen väylien ajo-olosuhteisiin, laadusta puhumattakaan?

Huittisten keskustaa ei ole suunniteltu pyöräilijälle: kevyen liikenteen väylät ovat ahtaita ja tiheän rakennuskannan vuoksi vaaratilanteita aiheuttavia. Voisikin olla aiheellista harkita osuuksien rajaamista jalankulkijoiden käyttöön. Pyöräilijöiden liikkuminen muun liikenteen joukossa on luonnollinen vaihtoehto suuremmissa kaupunkikeskustoissa ja lisäisi kaikkien keskustassa liikkuvien kulkuturvallisuutta.
Pyöräilijänä koen mielekkäämmäksi pyöräilyn ajoradan reunassa, osana muuta liikennettä. Siellä en aiheuta uhkatilanteita hitaammin liikkuvalle kevyelle liikenteelle ja tulen huomioiduksi tasavertaisena tiellä liikkujana. Ennen kaikkea, liikkumiseni varsinaisella ajoradalla ei aiheuta vahinkoa kulkuneuvolleni!

Pyöräily on erinomainen (hyöty-)liikuntamuoto ja vaihtoehto ympäristötietoiselle kaupunkilaiselle. Uskoisin, että pyöräilijöiden ottaminen osaksi muuta liikennettä olisi omiaan muuttamaan täkäläistä ajokulttuuria ja laskemaan sekä ajoneuvoliikenteen määrää että ydinkeskustan ajonopeuksia.

Soile Tuominen
nuoriso- ja liikuntalautakunnan jäsen

Julkaistu myös Lauttakylän Lehden lukijan sanassa 18.6.2013

Työtä, työtä!

Tätä kirjoitettaessa vietetään suomalaisen työn päivää eli vappua. Koska pikkuisen kärjistäen vappu perinteisesti on ylioppilaiden ja kommunistien juhla enkä itse kuulu kumpaankaan viiteryhmään, vietin tämänkin vapun työn merkeissä.

Sen verran luin yhteenvetoja eri poliitikkojen vappupuheista, että huomasin työllisyyden puhuttavan. Lisää työpaikkoja suomalaisille tuntuivat toivovan kaikki. Keinot vaihtelivat puolueen mukaan. Vasemmalta laidalta vaadittiin suuryrityksiä investoimaan ja työllistämään, oikealla kannettiin huolta nuorista, keskellä haluttiin ajaa koko Suomen etua ja luoda tuontia korvaavaa tuotantoa.

Päättäjät ovat huolissaan oikeista asioista. Suomessa työllisyyden kehitys on huolestuttava. Vielä huolestuttavampi se on koko Euroopassa. EU:n työttömyysprosentti on noin 12 %. Tilanteen karmeuden näkee selvästi, kun katsoo kehitystä vuodesta 2008 tähän päivään. Keväällä 2008 unionin kansalaista oli työttöminä vähän alle 7 % ja kaikkien jäsenmaiden luvut olivat hyvin lähellä toisiaan.  Nousua on ollut mutta se on jakautunut kovin epätasaisesti. Saksassa kehitys on ollut hyvää ja työttömyys painunut alle kuuden prosentin. Espanjassa ja Kreikassa on noustu viidessä vuodessa alle kymmenestä ihan pikkuista vaille 30 %:n. Suomessa ollaan hyvin lähellä kymmenen prosentin työttömyyttä. Jäsenmaiden välinen kuilu on tässäkin asiassa revennyt suureksi.

Työttömyys on vaarallista. Se tuo mukanaan helposti yleisen elämänhallinnan menestyksen ja syrjäytymisen. Tästä syystä erityisen vaarallista on nuorisotyöttömyys. Historiasta tiedämme, että lähes kaikki suuret yhteiskunnalliset mullistukset ja murhenäytelmät vaativat moottorikseen suuren joukon joutilaita ja toivonsa menettäneitä nuoria miehiä. Venäjän vallankumoukset 1917, Hitlerin valtaannousu 1930-luvun Saksassa, Iranin islamilainen vallankumous 1979 ja viimeisempänä arabikevät 2011 ovat helposti mieleen tulevia, mutta eivät ainoita esimerkkejä. Valtaapitävät ovat eri aikoina tiedostaneet tämän riskin ja koettaneet parhaansa mukaan järjestää nuorille miehille mielekästä, tai mitä hyvänsä tekemistä. Nuorisoa on lähetetty milloin ristiretkille, uudisasukkaiksi siirtomaihin tai muuten vaan sotimaan toisiaan vastaan. Suomessakin annettiin sodan jälkeen rintamamiehille uudistiloja raivattaviksi pitkin korpia osittain tästäkin syystä. Sodasta kotiutuneista lähes puolesta miljoonasta näköalattomasta nuoresta olisi varmasti ollut harmia ilman tätä järjestelyä vaikka luultavasti ainakin osa päättäjistä ymmärsi, etteivät nämä tilat ole pitkään elinkelpoisia. Elinkelpoisuus riitti kuitenkin juuri sen parikymmentä tarvittavaa vuotta, jotta nuorison turhautuminen saatiin siirrettyä yhdellä sukupolvella eteenpäin. 1960-luvulla yhteiskunta oli valmiimpi ottamaan vastaan nuorisoliikehdinnän, joka 40-luvun oloissa olisi voinut johtaa vallankumoukseen. 60-luvulla se johti enää plakaattien kantamiseen kadulla ja sai hurjimmillaankin ylioppilaat valtaamaan vain oman talonsa.

Nyt tällaisen kehityksen riksi Euroopassa on korkeampi kuin kertaakaan sitten 1930-luvun. Tilanne Kreikassa ja Espanjassa on niin paha, että se saattaa lähi vuosina johtaa jopa sisällissotaan EU:n alueella. Tästä syystä on tärkeää, että talous saadaan nopeasti kasvu-uralle näissä maissa. Euron käyttöönotossa on ollut paljon myönteistäkin mutta nyt heikoimmat jäsenmaat ovat valuutan vankeja, eivätkä voi parantaa kilpailukykyään valuuttapolitiikan keinoin.

Suomessa tilanne ei vielä ole konkreettisesti räjähtämässä käsiin mutta nykyinen suunta on saatava kääntymään mahdollisimman pian, jos mielimme säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan ja nykyisen kaltaisen järjestelmämme. Työttömyysturvan kehittämistä kannustavammaksi, työllistämisen esteiden poistamiseksi sekä yrittäjyyden houkuttelevuuden lisäämiseksi olisikin nyt tehtävä kaikki mahdollinen. Keskusta esitti 90-luvun lopulla työreformia, joka silloin ammuttiin alas vähän joka suunnasta. Olisikohan nyt aika Juha Sipilän johdolla ottaa riski ja esitellä Työreformi 2.0?

Martin Ylikännö  

Minä-minä-maan sadonkorjuu

Suomalainen koululaitos on ajautunut kriisiin. Opettajat ovat voimattomia ja kykenemättömiä ylläpitämään asemansa vaatimaa auktoriteettia tilanteessa, jossa vastakkain asettuvat lainsäädäntö ja kasvatus - tai pikemminkin sen puute. Koulu-, oppimis- ja opetusrauha ovat opetuksen ja sen onnistumisen keskeiset tekijät. Jokaisella koululaisella, niin opiskelijalla kuin koulun henkilökunnallakin, on oikeus rauhalliseen ja oppimista sekä opettamista edistävään kouluympäristöön. Oikeuksien välttämätön edellytys taas on se, että jokainen tässä ympäristössä toimiva yksilö on velvollinen toimimaan työrauhan toteutumisen edellyttämällä tavalla. Viimeaikaiset tapahtumat ja aiheesta käyty yleinen keskustelu liittyen Helsingin Alppilaan ja Sastamalan Sylväälle kertovat lisääntyneestä rauhattomuudesta ja epävarmuudesta toimia järjestyksen ylläpitämiseksi. Milloin koulunkäynnistä tuli näin hankalaa?

Syitä tilanteeseen on ehditty hakea monesta suunnasta. Yhtäältä syytetään järjestelmää: opetusyksikköjen ja luokkakokojen kasvamista ja opettajan rajallisia mahdollisuuksia tukea niitä, jotka tukea tarvitsisivat. Lainsäädäntö takaa oikeudet koululaiselle, mutta jättää opettajan ilman välineitä toimia oikeuksien toteutumiseksi. Oma aiheensa on kiristynyt kuntatalous, jota voinee tänäpäinä syyttää lähes kaikesta; tässä tapauksessa resurssien rajallisuudesta kärsivät konkreettisesti lapset luokissaan. Toisaalta ongelma on kasvatuksessa ja tapakulttuurin muutoksessa: lapset ovat kurittomia, huonotapaisia ja kyvyttömiä kunnioittamaan auktoriteetteja, kiitos niin sanotun vapaan kasvatuksen tai kadoksissa olevan vanhemmuuden. Koulukiusaamisesta kärsii yhä kasvava osa koululaisia huolimatta kiusaamisen ehkäisemiseksi tehdyistä toimenpideohjelmista  ja varhaisen puuttumisen malleista. Vastakkainasettelu perheen ja koulun välillä kasvaa, eikä johda ainakaan lapsen edun toteutumiseen, vaikka sen nimissä toimittaisiinkin.

Keskustanuoret otti huhtukuussa kantaa koulurauhan puolesta vaatimalla toimia koulukiusaamisen vähentämiseksi. Kannanotossa todettiin esimerkiksi, että "Nykyisellään perusopetuslaki antaa oppilaalle oikeuden turvalliseen opiskeluympäristöön, mutta se ei määrittele edes sitä mitä kiusaaminen on, tai miten asiat selvitetään. Tasapuolisen kohtelun puolesta pitää määrittelyn olla tätä tarkempaa." Lainsäädäntö on yksi tapa puuttua asioihin ja vaikuttaa suoraan niin koululaisten kuin opettajienkin arkeen. Sen merkitystä ei pidä vähätellä - varsinkaan, jos se kykenee tarjoamaan ratkaisun koettuun ongelmaan.

Vaikka mihinkään konkreettiseen ei tällä tasolla vielä päädyttäisikään, on kadonneen koulurauhan perään haikailussa ja heränneessä keskustelussa paljon hyvää: yleisellä tasolla käyttävä herättelevä mielipiteiden vaihto on omiaan ravistelemaan silminnähden köyhtynyttä asenneilmapiiriä. Maailma, jossa vahvat ja suurinta ääntä pitävät - ne kilpailukykyisimmät - pärjäävät, on myrkkyä yhtesöllisyydelle ja toisesta ihmisestä välittämiselle. Kun nuoriin on läpi lapsuuden iskostettu mantra kilpailuyhteiskunnasta ja itse pärjäämisen tärkeydestä, ei ole ihme, että yhteishenki kärsii. Pitää aina olla parempi, vahvempi, taitavampi, kauniimpi, pidempi tai ihan mitä vaan, kunhan ei sijoitu keskinkertaisten kastiin. Ainaisesta kilpailusta johtuen pahoin voidaan niin koulussa kuin työpaikoillakin.

Koulukiusaammista ei voi kieltää lailla, eikä asenneongelmaa kriminalisoida. Maailman parhaaksi mainitun koululaitoksen läpi käyneenä ei voi kuin ihmetellä, missä on menty vikaan, kun sukupolvi toisensa jälkeen on kyvyttömämpi tuntemaan empatiaa. Koulukiusaaminen ja häiriökäyttäytyminen kertovat kuitenkin ennen kaikkea siitä, että yksilö on kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan ja punnitsemaan toimiaan suhteessa tähän mahdollisesti heikompaan yksilöön tai ryhmään. Sosiaalisen eläimen laumahengen kehittymistä ei voi jättää yksin koululaitoksen harteille, sillä lapsen ensisijainen samaistumisen kohde on ja tulee olla oma perhe. Perheyksikkö ei voi perustua kilpailulle, vaan toinen toisestaan välittämiselle. Väittäisin, että huomion ja resurssien kohdistaminen koulun sijaan perheisiin, toisi tullessaan astetta paremman - ja kilpailukykyisemmän - sukupolven.

Soile Tuominen

Mitä tiedämme kuntapolitiikasta?

Kun äiti asettuu ehdolle kuntavaaleissa, saa varautua kysymyksiin. Syyskuusta asti olemme keskustelleet politiikasta 6-, 7- ja 9-vuotiaiden kanssa, ja nämä keskustelut ovat olleet vähintäänkin avartavia. Asioista jutellessa on saanut toki kuulla monta hassua totuutta lasten suusta, mutta toisaalta itselle on kirkastunut monta asiaa. Tuntuu oikeasti tärkeältä edes yrittää vaikuttaa asioihin, kun ekaluokkalainen tekee aloitteen koulutien turvallisuudesta ja tokaluokkalainen esittää energiansäästöviikkoa koko kaupungille. Huittisissa on hieno tapa ottaa mukaan nuorisovaltuutetut lautakuntiin, ja omassa lautakunnassani olen saanut seurata, miten yhteiskunnallinen toimiminen on siirtynyt äidiltä tyttärelle. Jospa omatkin lapset jaksaisivat seurata maailman menoa tarkalla silmällä kun ovat joutuneet väkisin seuraamaan äidin pinnistelyjä esityslistojen ja aloitteiden viidakossa?

Mutinaakin kuuluu. Olen liikaa pois, kokouksia on ”joka ilta”, asioihin perehtyminen katkeaa tämän tästä vierestä kuuluvaan mekkalaan. ”Miksi sää äiti menit niihin vaaleihin”, kuuluu kuopuksen suusta jos iltakokouksia on kahdesti peräkkäin. Ilmeisesti yksi ilta isän iltasadun- ja toimien kanssa on ihan jees, sitten alkavat äidin tiukemmat säännöt tuntua ihan mukavilta.

Mitä siellä vaaleissa (yleisnimitys kaikelle kunnallispolitiikalle kuusivuotiaan näkökulmasta) tehdään? Olen yrittänyt selittää, miten oikeastaan kaikki mitä Huittisissa tapahtuu, on jotenkin liitoksissa politiikkaan. Rakennetaanko tie? Mihin aikaan kouluun mennään? Onko nuokkarilla pelejä? - kaikki nämä asiat päätetään lautakunnissa ja valtuustossa. Se, miten lapset tämän käsittävät, on tietysti toinen juttu. Jokainen vanhempi tietää sen tunteen, kun on mielestään selittänyt hienosti ja lapsentasoisesti jotakin juttua ja sattuu sitten myöhemmin kuulemaan, miten lapsi kertoo asiaa eteenpäin ihan päin mäntyä. Hankalaa on myös yrittää eritellä valtakunnan tasoiset ja kuntapolitiikkaan kuuluvat asiat. Kesäaikaan siirtyminen harmitti keskimmäistämme kovasti, ja lohdutin häntä sanomalla, että kyllä heidän elinaikanaan joku vielä sen tavan lopettaa. Tytön naama kirkastui. ”Äiti, sää oot siellä Huittisten…” Oikaisin äkkiä, että tällaisia asioita päätetään Helsingissä eduskunnassa, siellä isossa talossa, jonka rappusia ja pylväitä syyslomalla ihmeteltiin. ”Ai jaa”, totesi tyttö ja loikki tiehensä. Selostuksesta jäi luultavasti mieleen vain loma.

Kokousten jälkeen iskee pöytäkirjantarkistusnakki jokaiselle vuorollaan, ja otin lautakunnan pöytäkirjantarkistukseen kuopuksen mukaan. Kaupungintalon edessä tyttö katsoi silmät suurina ylöspäin, ja sanoi ”WAU! Onko tämä Suomen suurin rakennus!” Sisälläkin oli tosi hienoa, ja toimituksen jälkeen kävimme kurkkaamassa valtuustosalin ovelta missä äiti kokouksiaan istuu. Lapsi halusi tietää istumapaikkani, ja vaikutti lievästi pettyneeltä, kun en saanut istua ylhäällä isolla tuolilla. Kotona hän kertoi isosiskolleen nähneensä, missä äiti käy kokouksissa. Toinen kysyi, millaista kokoushuoneessa oli? Nuorimmainen vastaa: ”Aika tylsää, tosi paljon tuoleja vaan.” ”Mää arvasin”.

Sari Harakka

Kesäajasta

Viime sunnuntaina oli jälleen päivä, jolloin kelloja siirrettiin tunnilla lähemmäksi juhannusta. Suomessa kesäaikaa on käytetty yhtäjaksoisesti vuodesta 1981 ja koska olen saanut ensimmäisen oman kelloni muistaakseni vuotta aiemmin, olen saanut kunnian olla mukana kaikissa tähänastisissa siirroissa.  Itseäni ja ilmeisesti aika monia muitakin moisen siirtelyn tarkoituksenmukaisuus on alkanut arveluttaa. Ajattelin näin pääsiäisen kunniaksi vähän kerrata kesäajan vaiheita ja miettiä voisimmeko sittenkin selvitä elämästä hengissä ilman siirtelyä.

Kesäajan käyttöä on perusteltu energian säästöllä. Vuorokauden valoisat tunnit saadaan tehokkaaseen käyttöön eikä päivänvaloa haaskata. Kesäaika debytoi aikoinaan ensimmäisen maailman sodan aikaan Saksassa 1916, jolloin alkoi käydä ilmeiseksi, ettei sen kertainenkaan maailmanvalloitus taida sujua ihan kuin Strömsössä.  Sotaa käyvän maan talous alkoi olla huonossa hapessa ja kaikki kivet oli käännettävä säästöjen löytämiseksi. Pari vuotta myöhemmin kävi selväksi, ettei kellon siirtäminen ollut riittävä toimenpide ympärysvaltojen kukistamiseksi mutta toisaalta myös vastapuolella mm. Britannia ja Yhdysvallat olivat ottaneet kesäajan käyttöön samoin perustein. Sodan jälkeen kesäajan käytöstä luovuttiin, koska yllättäen kansalaiset eivät pitäneet kellon siirtelystä.

Noin neljännesvuosisata myöhemmin oltiin jälleen siinä tilanteessa, että Saksan ja sen kanssasotijoiden oli nopeasti keksittävä jotain uutta ja yllättävää pärjätäkseen liittoutuneille. Tässä yhteydessä eli 1942 kesäaikaa kokeiltiin myös Suomessa. Suomessa kokeilu jäi yhden vuoden mittaiseksi, koska jälleen yllättäen kansa ei siitä pitänyt ja ilmeisesti Suomen sodanjohtokin aikoi taipua sille kannalle, ettei kellon siirrolla välttämättä paikata mm. El Alameinin, Stalingradin ja Kurskin taisteluiden sekä muutamien pienenpien harmillisten takaiskujen menetyksiä. Tämän jälkeen kesäaikaa ei tietääkseni ole yritetty käyttää aseena. Toistaiseksi.

Kesäaika koki uuden tulemisen 1970-luvulla. Tällä kerralla syyllisiä eivät olleet saksalaiset vaan jyhkeäprofiiliset sheikit ja heidän edustamansa öljynviejämaiden yhteistyöorganisaatio OPEC eli valtioiden välinen kartelli. OPECin jäsenet olivat suivaantuneet Israelin harmillisesta menestyksestä Jom kippur-sodassa 1973 vaikka Egypti ja Syyria olivat lähes täydellisesti onnistuneet salaamaan sodan aloittaneen yllätyshyökkäyksensä sen kimppuun. OPEC päätti rajoittaa öljynvientiä länsimaihin ja supistaa tuotantomääriä. Seurauksena oli ns. ensimmäinen öljykriisi, jonka takia Suomessakin jouduttiin antamaan määräyksiä mm. asuntojen korkeimmista sallituista lämpötiloista ja rajoittamaan katuvalaistusta.

Öljykriisistä viisastuneina länsimaat alkoivat toden teolla miettiä energiatehokkuuttaan ja tässä vaiheessa keinovalikoimaan nostettiin jo monesti aiemmin tehokkuutensa näyttänyt kesäaika. Koska byrokratia ottaa aikansa, kesäaikaan siirryttiin Euroopassa yleisesti vasta vuonna 1980 eli juuri parahiksi vuotta aiemmin tapahtuneen Iranin vallankumouksen laukaiseman toisen öljykriisin jälkimainingeissa. Suomessa oli tuohon aikaan vielä vallalla sellainen vanhakantainen toimintamalli, ettei eurooppalaisia uutuuksia otettu täällä käyttöön heti ensimmäisenä vaan mukaan lähdettiin vasta vuotta myöhemmin. (Jos kesäaika otettaisiin käyttöön nyt, Suomi todennäköisesti siirtäisi vapaaehtoisesti kelloa kahdella tunnilla, ettei vaan epäiltäisi veneenkeikutuksesta.)

Sitten kesäajan astronomisiin ja globaaleihin perusteisiin. Päivän pituus maapallolla vaihtelee vuodenaikojen ja kunkin paikan etäisyyden navoille, suhteessa. Tästä johtuu se, että kellon siirtelyllä saatava teoreettinenkin hyöty rajoittuu lähinnä lauhkealle vyöhykkeelle eli Euraasian sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikan tietyille alueille. Tropiikissa päivä ja yö ovat vuoden ympäri lähes samanmittaiset ja lähellä napoja, kuten Suomessa, talvella on pimeää ja kesällä valoisaa, kellosta huolimatta.  Kesäaikaan siirrytään kevätpäiväntasauksen jälkeen, jolloin valoisaa on jo yli 12 tuntia vuorokaudessa ja Suomessa valon määrä lisääntyy kiihtyvää vauhtia. Suomessa kesäaikaa voidaankin perustella lähinnä muun Euroopan kanssa suunnilleen samassa ajassa pysymisellä.

Viime vuosina kesäaika onkin kohdannut enenevässä määrin vastustusta maailmalla. Vanhastaan Yhdysvaltain osavaltioista maan etelärajalla sijaitseva Arizona ei sitä käytä ja Australiassa vain kolme eteläisintä osavaltiota käyttää. Varsin tuore kellonsiirtelyn totaalikieltäytyjä on Venäjä, joka jäi viime vuonna pysyvästi kesäaikaan. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että lähes varttikierroksen maapallon ympäri ulottuvalla valtiolla on käytössä yhteensä yhdeksän aikavyöhykettä, joten viisarien siirtelyä piisaa ilman kesäaikaakin. 

Kesäaika ilmiönä kuuluu teolliseen yhteiskuntaan, jossa kaikki toiminta oli hyvin sidottua kelloon. Nykyisin ollaan pääosin siirrytty jälkiteolliseen tietoyhteiskuntaan, joka on ns. aina auki. Kauppaa käydään verkossa ympärivuorokauden, sähköposti kulkee kellonajasta välittämättä ja tällainen sattumablogistikin voi julkaista tuotoksiaan milloin huvittaa. Mielestäni kesäaika ilmiönä joutaisi siirtää historiaan ja kuriositeetiksi, jota sitten myöhemmin voisi muistella ja herättää kummastusta nuorisossa. Tietääkseni asian tiimoilta on jo vireillä nykyisin niin muodikas kansalaisaloite eduskunnalle. Vaikkei allekirjoittanut olekaan mikään fanaattinen kansalaisaloitteen kannattaja, täytyy todeta, että on eduskuntaan turhempiakin aloitteita kiikutettu.

Martin Ylikännö