Nopeajalkaiset nuorukaiset

Saimme heinäkuussa päiväksi Suomi Areenan Huittisiin. Sää suosi, kirkkopuisto oli tapahtumalle upea miljöö ja kansaa oli liikkeellä. Paneelikeskustelujen jälkeen oli meille luottamushenkilöille järjestetty hiukan erilaista ohjelmaa. Aktiivinen nuorisovaltuusto haastoi ensin sählyotteluun ja sen jälkeen nuorisoklubille keskustelemaan. Halusin kilpailuhenkisenä tyyppinä ehdottomasti osallistua otteluun, ja arvelin pärjääväni hyvän juoksukuntoni ansiosta mainiosti. Paikan päällä selvisi, että kaukalo oli minikokoinen karsina torin reunassa, ilmeisesti suunnittelussa oli otettu huomioon valtuuston ikä ja kunto. Päätin vaihtaa taktiikkaa ja huitoa menemään aina kun pallon näen. Pelata en osaa, mutta vauhti korvannee tekniikan, tuumin.

Saimme kokoon kolme ketjua, joita vaihdettiin aina maalista. Peli eteni niin kuin etukäteen pelkäsimme. Nuo nopeajalkaiset ja kauniit nuorisovaltuutetut veivät porukkaamme kuin laskiämpäriä. Peli päättyi 10-4 tappioon, mutta taistelimme urheasti ja oma taktiikkani piti. Hulluna laukomalla tein kaksi maalia, jotka lisään ehdottomasti toistaiseksi lyhyen ansioluetteloni maineikkaaksi jatkoksi.

Puolen tunnin taistelun jälkeen siirryttiin viereiselle nuorisoklubille kahville ja mehulle. Nuoret olivat kirjoittaneet pöytiin omaa elämäänsä koskettavia kysymyksiä, ja jakaannuimme keskustelemaan niin, että kaikissa pöydissä oli sekä luottamushenkilöitä että nuorisovaltuutettuja. He toivoivat vastauksia esimerkiksi miten Huittisissa kesätyönhankinta helpottuisi tai miksei keskustassa voisi olla uimarantaa. Ainakin omalla kohdallani tilanne oli enemmän saava kuin antava. Oli mielenkiintoista jututtaa eri elämäntilanteessa olevia ihmisiä, joiden elämää en kunnolla tunne. Vanha en toki ole itsekään ainakaan omasta mielestäni,  mutta siinä nuorten kanssa keskustellessa huomasin, että tässä elämäntilanteessa nuorison asiat ovat olleet kaukaisia. Nyt, näiden fiksujen ja avointen nuorten itse kertoessa asioistaan, tuli halu auttaa ja vaikuttaa.

Sen lisäksi, että meidän valtuutettujen pitää muistaa myös tämä lapsuuden ja aikuisuuden välissä harhaileva kansanosa lasten, työssäkäyvien ja vanhusten lisäksi kannustan nuoria itseään vaatimaan vastauksia omaa elämää koskeviin kysymyksiin. Vaikuttamisen kanavia kannattaa käyttää tärkeissä asioissa. Facebookissa huutelu tai adressien lähettely ei välttämättä ole se oikea keino, vaikka se nykyään helppoa ja suosittua onkin. Suora yhteydenotto päättäjiin tai aloitteiden teko nuorisovaltuuston kautta vie viestiä siitä, että nuoret oikeasti haluavat vaikuttaa omaan elämäänsä asiallisella tavalla. Ja jos joku yhteyttä iästä riippumatta ottaa, on vastapuolenkin otettava asia vakavasti. Jos ei muu auta, niin voi yrittää muistella omaa nuoruuttaan. Kukapa meistä ei olisi, silloin joskus aikoja sitten muinaisuudessa, halunnut mukavaa harrastuspaikkaa tai kattoa päänsä päälle talvikylmällä kartsalla?

Sari Harakka

Julkaistu myös elokuun 2013 Satakuntalaisessa

Palavaa asiaa

Lauantaina 4.5.2013 vähän ennen aamu seitsemää sain puhelinsoiton, jota olin odottanut ja pelännyt jo yli vuosikymmenen eli sen ajan, jonka minulla on jonkinlainen sikala ollut vastuullani. Porsastuotantoyhtiömme Koskinasula Oy:n työntekijä, jonka Suomen kielen taito ei riittänyt hätäkeskukseen soittamiseen, ilmoitti, että yhdessä sikalan porsitusosastossa oli runsaasti savua mutta liekkejä ei näy. Siitä alkoi sitten vilkkain aamupäivä vähään aikaan.

Soitin hätäkeskukseen ja kerroin, että kyseessä on 7000m2 rakennus eli väkeä saa laittaa tulemaan sen verran kuin sitä löytyy. Pienellä paikkakunnalla asumisessa on se hyvä puoli, että asioita voi yleensä hoitaa tuttujen ihmisten kanssa. Niin nytkin. Välittömästi hätäpuhelun jälkeen soitin sähköurakoitsijallemme Pekka Mäelle, joka kuuluu Vampulan VPK:aan ja tuntee rakennuksemme läpikotaisin. Ilmoitin hänelle porsitusosaston numeron, jotta he osasivat tulla heti oikealle kulmalle sikalalla. Pekka puolestaan oli älynnyt soittaa matkalta paloautosta omille asentajilleen, että heitä todennäköisesti tullaan tarvitsemaan paikalla.

 Lähdin ajamaan neljän kilometrin matkaa sikalalle ja ehdin sinne vähän ennen palokuntaa. Päälle päin mikään ei kertonut mistään poikkeavasta mutta näky porsitusosastolla oli hurja. Tuloilmapuhaltimen kohdalla katossa oli musta reikä ja savua oli edelleen runsaasti vaikka varsinainen palo olikin tukehtunut hapen puutteeseen ja hyvään tuuriin. Loisteputkien suojakuvut olivat sulaneet muodottomiksi ja katosta roikkuvat lämpölamppujen pistorasiat olivat kuin valuneita kynttilöitä. Suureksi ihmeeksi kaikki eläimet olivat hengissä. Osastossa oli 36 emakkoa, joista noin puolet olivat porsineet ja loput porsivat muutama päivä palon jälkeen. Lopetimme kaikkiaan seitsemän emakkoa, jotka olivat saaneet palavaa materiaalia päälleen.

Palokunta saapui noin 15 minuuttia hälytyksestä. Yksiköitä saapui kaikkiaan 13 eli palomestarin mukaan kaikki sillä hetkellä saatavilla olevat. Savusukeltajat hyökkäsivät sikalan ullakkotilaan etsimään palopesäkkeitä. Hyvin nopeasti selvisi, että tilanne saadaan pysymään hallinnassa. Kahdeksan jälkeen palokunnan touhutessa edelleen ullakolla ja sisätilojen tuuletuksen parissa alkoivat sähkömiehet vetää uutta valaistusta palaneeseen osastoon.

Tämän jälkeen pääsimme tutkimaan vaurioita sekä syitä ja seurauksia. Alusta asti näytti selvältä, että palo oli saanut alkunsa tuloilmapuhaltimen moottorista, joka puolestaan oli sytyttänyt polyuretaanista valmistetun horminsa palamaan. Tästä tuli oli levinnyt ullakolle, josta ko. puhallin ottaa ilmansa. Ullakko oli osastoitu 220m2 palo-osastoihin eli alapuolella olevien porsitusosastoiden kokoiseksi. Yksi kattotuolin alapaarre oli palanut pois parin metrin matkalta ja kaksi muuta oli hiiltynyt pahoin. Aluskate oli hävinnyt lähes koko osastosta mutta kipsilevyiset palokatkot ja niiden päälle tungettu kivivilla olivat pitäneet savukaasut sisällään ja kuumuuden. Hormi oli ilmeisesti sulanut ja palanut niin nopeasti, ettei kuumuus enää riittänyt pitämään paloa yllä. Todella lähellä suurpaloa kuitenkin käytiin.

Tuotantorakennuksia palaa Suomessa valitettavan paljon. Päivälleen viikkoa ennen meidän paloamme paloi sikala Aurassa todella tuhoisasti ja helmikuussa Loimaalla. Tätä kirjoittaessa tuli juuri tieto Maalahdessa sattuneesta sikalapalosta. Erittäin ikäviä tapauksia kaikki. Monesti palon syttymissyyn selvittäminen pahasti palaneesta sikalasta on kutakuinkin mahdotonta. Siksi katsoin, että meillä sattunut läheltä piti tapaus piti pyrkiä hyödyntämään, jotta tulevaisuudessa paloriskiä tiloilla pystytään pienentämään. Järjestimme yhdessä vakuutusyhtiön riskinhallintapäällikön kanssa pari viikkoa palon jälkeen sikalallamme tilaisuuden, johon kutsuimme väkeä pelastuslaitoksilta, vakuutusyhtiöstä, Tukesista sekä alan lehdistöstä. Vakuutusalalla oli tiedossa monia tapauksia, joissa palon epäillään syttyneen ilmanvaihtolaitteista. Nyt he pääsivät tutkimaan alkutilanteeseen pysähtynyttä paloa ja sen leviämistä. Toivottavasti tästä saadaan jotain konkreettista tulevaisuuden rakennussuunnitteluun ja huomioitavia asioita jo rakennettuihin tuotantotiloihin.

Uskon, että lähes jokaisen kotieläin tuottajan pahin kuviteltavissa oleva tilanne on juuri tuotantorakennuksen ja ennen kaikkea eläinten tuhoutuminen tulipalossa. Sika-ala on viime vuosina panostanut valtavasti eläinten hyvinvointiin. Myös viranomaiset ovat ahkeroineet hyvinkin tarkkoja säädöksiä tarvittavien virikkeiden määrästä yms. Mielestäni säästyminen palolta on merkittävä asia myös hyvinvointi näkökulmasta. Täytynee jollain sopivalla foorumilla ottaa puheeksi, olisiko mahdollista suunnata esim. hyvinvointitukea tulevaisuudessa entistä enemmän mm. paloilmaisinjärjestelmiin tai  automaattisiin sammutusjärjestelmiin. Rakennussäädöksissä olisi hyvä miettiä miksi esimerkiksi ilmanvaihtohormit tehdään suorastaan paloa edistävistä materiaaleista tai miksi aluskate palaa pois mutta hämähäkinseitit jäävät jäljelle?

Lopuksi toivotan hyvää kesää kaikille ja jaksamista tuottajille porsasruuhkan keskellä. Tavataan Farmari-näyttelyssä Suomen Sikayrittäjien osastolla!

Martin Ylikännö

Kuntatalous, säästöt ja sairaspoissaolot

Huittisten kaupungin, samoin kuin valtaosan Suomen kuntien, talous on enemmän tai vähemmän heikoissa kantimissa. Veroja jouduttaneen korottamaan ja merkittäviä säästöjä olisi silti saatava aikaan. Yhtälö näyttää mahdottomalta, kun kustannukset samaan aikaan nousevat kautta linjan. Menoja lisäävät pakolliset investoinnit mm. koulupuolella ja terveyskeskuksessa. Lauttakylän ala-asteen mahdollisen homesaneerauksen hintaa voidaan vain arvuutella. Oma veikkaukseni on kallis. Kolmelle seuraavalle vuodelle on suunnitteilla lähes 550 000€ säästöt per vuosi.

Huittisten kaupungin tämän vuoden talousarviossa toimintakate eli kaupungin toiminnasta syntyvien tulojen ja menojen erotus ilman verotuloja ja valtionosuuksia on noin -55milj.€. Tavoitellut säästöt ovat siis yhden prosentin luokkaa vuodessa kolmen vuoden ajan. Veronkorotuksia on luvassa paljon enemmän. Niitä on ainakin virkamiesjohdon mukaan tarkoitus kerätä vuosittain ensi vuodesta alkaen noin 1,1milj.€ lisää. Toivottavasti kuntalaiset ymmärtävät säilyttää työpaikkansa ja pitää yrityksensä kannattavina. Muuten virkamiehet joutuvat ihan tosissaan miettimään säästöjä ja sehän ei ole kivaa.

Suomessa on viime vuodet kauhisteltu Kreikan ylisuurta julkista sektoria. Kreikassa on 10 miljoonaa asukasta, Suomessa 5 miljoonaa. Kuitenkin julkisella sektorilla työskenteleviä on molemmissa maissa lukumääräisesti yhtä paljon. Julkinen sektorimme on siis 100% niin ylisuuri kuin helleenien. Suomen kunnat ja valtio velkaantuvat kiihtyvällä vauhdilla vuodesta toiseen. Ainoa asia, joka meidät todellisuudessa erottaa kreikkalaisista on se, että Suomi toistaiseksi saa lainaa. On aivan varmaa, että se viimeinenkin lainaerä tulee nostetuksi, jos velkaantumista ei saada kuriin. Loputtomasti ei voi kuluttaa enemmän kuin tienaa. Tämä on selvää valtaosalle ihmisistä, kun kyseessä on oma talous. Täysin samat lainalaisuudet ovat kuitenkin voimassa myös valtion ja kuntien taloudessa.

Lähivuosina Suomessa on pakko alkaa vähentää väkeä kuntien palkkalistoilta ja vauhdilla. Verojen korotusten osalta pää tulee vetävän käteen viimeistään silloin, kun olemme verottaneet loputkin kilpailukyvystämme ja tuottavat vientialat siirtyneet otollisempiin asemiin, kuka Viroon, kuka kauemmas. Tällöin jäljelle jäävät pelkät palvelualat, joko julkiset tai yksityiset. Ihan oikeasti yhteiskunta ei pysty toimimaan niin, että Matti on kaupan kassalla töissä, maksaa palkastaan veroa, jolla Maijan Matin lapsen hoidosta kunnan kautta saama palkka rahoitetaan ja palkan Maija taas kantaa Matille kauppaan jne.

Huittisten kaupungilla on tässä(kin) asiassa ässä hihassaan. Meillä nimittäin on helppo konsti alentaa kaupungin henkilöstökuluja ilman, että ketään joudutaan irtisanomaan tai mitään hommia jätettäisiin hoitamatta. Huittisten kaupungin työntekijät sairauslomailevat keskimäärin 14,2 päivää vuodessa, kun tämä luku koko maassa on 8,4 päivää. Viime vuonna Huittisten henkilöstö sairasti 10 263 päivää. Nyt olisi kaupungin työnantajana korkea aika alkaa selvittää, mikä Huittisissa sairastuttaa ihmisiä näin valtavasti keskiarvoa enemmän. Kyseessä on paha työsuojelun epäonnistuminen, jonka nopeaa korjaamista ei luulisi edes vasemmiston vastustavan. Huittisten tulisi ottaa kunnianhimoiseksi tavoitteeksi puolittaa nykyiset sairauspoissaolot alle valtakunnallisen keskiarvon eli 7,1 päivään vuodessa. Tämä tarkoittaisi 5132 kahta päivää vuodessa. Kun lasketaan, että vuodessa on 220 työpäivää, säästyisi vuodessa 23 työntekijän tai viranhaltijan eli siis sijaisen palkka ilman, että kukaan huomaisi palveluissa mitään eroa aikaisempaan. Jos oletamme keskimääräisestä työntekijästä aiheutuvien työvoimakustannusten olevan 50 000€ vuodessa, säästöä syntyisi 1 150 000€ eli nyt suunniteltujen veronkorotusten verran. Miettikääpä sitä!

Martin Ylikännö 

Julkaistu lyhennettynä Lauttakylän Lehden lukijan sanassa 27.6.2013

Kotimaista grilleihin!

Hyvää, kotimaista juhannusta kaikille!

AVOIN KIRJE HKScan OYJ:LLE

Helsingin Sanomat uutisoi 20.6.2013 lihan tuonnista Suomeen. Juttu keskittyi tuontiin Brasiliasta, josta tuodaan Suomeen merkittäviä määriä lähinnä naudan- ja broilerin lihaa. Kommentteja oli pyydetty useilta maahantuontia harjoittavilta toimijoilta. Lausunnot kautta linjan olivat vältteleviä. Kilpailevat yritykset olivat kiitettävän yksimielisiä siitä, ettei lihan alkuperää tarvitse avata kuluttajille kovinkaan tarkasti.

Jokainen yritys tietysti valitsee tiedotuslinjansa itsenäisesti ja vastaa siitä. Kiinnitin kuitenkin huomiota melkoiseen ristiriitaan. HS:n jutussa oli haastateltu HKScan Oyj:n viestintäjohtaja Marja-Leena Dahlskogia, joka lausui sanatarkasti: ”Yhtiössä päädyttiin siihen, ettei ulkomailta tulevan lihan ruokaketjun avaaminen hyödytä HKScanin liiketoimintaa.”

Samana päivänä meidän HKScanin suomalaisten tuottajien postilaatikoihin ilmestyi HKScanin hankintayhtiön HKAgrin tuottajille suunnattu Kotitilalta-lehti, jonka pääkirjoituksessa HKAgrin toimitusjohtaja Veli-Matti Jäppilä kirjoittaa seuraavaa: ”Meidän on ketjuna yhdessä varmistettava, että läpinäkyvyyden ja jäljitettävyyden merkitys kasvaa. Tunteiden ohjatessa kuluttajien valintoja on huolehdittava erityisen tarkkaan tuotantoketjun läpinäkyvyydestä sekä siitä, että oma tekemisemme on lupausten tasolla.”

Mielenkiintoista, että pörssiyhtiö, joka normaalisti on hyvin tarkka tiedotuksestaan, antaa samana päivänä julkisuuteen kaksi näin täysin päinvastaista lausuntoa. Kotimaisen tuotannon osalta avoimuus ja läpinäkyvyys ovat tärkeitä mutta eivät tuontiraaka-aineen osalta? Suomessa HKScan, kuten muutkin kotimaasta lihaa hankkivat yritykset, edellyttää sopimustuottajiltaan kurinalaista ja hyvin säänneltyä tuotantoa omine kansallisen- ja EU-lainsäädännön ylittävine sääntöineen.

Yksittäisenä tuottajana sekä tuottajien valtuuttamana edustajana kannatan itsekin läpinäkyvää, avointa ja vastuullista tuotantoa. Olen aina ollut valmis päästämään halukkaat kuluttajat ja toimittajat tutustumaan sikalani toimintaa ja kertonut julkisuudessa myös niistä asioista, joissa meillä vielä on ollut parantamisen varaa. Haluaisin myös kotimaisen lihateollisuutemme osallistuvan ja sitoutuvan tähän. Erityisesti toivon, että samat kriteerit koskevat niin kotimaista tuotantoa kuin tuontiakin. On erittäin ikävää, jos alan suurimmat toimijat ajavat tässä asiassa ns. kaksilla rattailla.

Kysynkin nyt kumpi todellisuudessa on HKScan Oyj:n virallinen linja, läpinäkyvyyden vai salailun lisääminen? Toivottavasti yhtiö saa muodostettua tästä yksimielisen kannan.

Lopuksi toivon kuluttajilta tukea ja ymmärtämystä meille suomalisille ruuantuottajille, jotka joudumme toimimaan koko ajan härskimmäksi muuttuvan kansainvälisen agribisneksen puristuksessa. Kannattaa muistaa, että mitä suurempi osa syömästämme ruuasta on tuotettu Suomen ulkopuolella, sitä vähemmän suomalaiset kuluttajat voivat tuotannon laatuun, eettisyyteen ja vastuullisuuteen vaikuttaa. Jos on kysyttävää tuotannosta, ottakaa rohkeasti yhteyttä vaikka allekirjoittaneeseen tai johonkuhun muuhun tuottajaan. Keskustelemme mielellämme tuotannosta asiakkaamme eli suomalaisen kuluttajan kanssa.

Martin Ylikännö

puheenjohtaja

Suomen Sikayrittäjät ry

Julkaistu myös Helsingin Sanomien ja Maaseudun Tulevaisuuden mielipideosastoilla viikolla 26/2013

Kevyen liikenteen ehdoin

Huittisten kaupunkikeskustan kehittämishankkeella on huittislaisittain katsottuna kunnianhimoinen tavoite: ajokulttuurin muutos. Huomiota ovat saaneet sekä keskustataajamaan soveltumattomat tilannenopeudet että muun liikenteen huomioiminen. Miten tavoittaa kevyttä liikennettä kunnioittava ja sen paremmin huomioon ottava ajokulttuuri, kun se pelkästään ajoradalla on, mitä on?

Autoilija ei ole ainoa, jolle kevyen liikenteen huomioiminen tuottaa hankaluuksia.  Pyöräily Huittisten keskustassa on paitsi hankalaa ja epämukavaa, myös turvatonta rikkonaisista päällysteistä, kivetyksistä, heikosta talvikunnossapidosta ja näkyvyydeltään heikoista kadunkulmista johtuen. Kehittämishankkeen myötä olisikin syytä parantaa jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden kulkumahdollisuuksia.

Polkupyöräilijälle pyörä on autoon rinnastuva kulkuneuvo ja monesti ensisijainen sellainen. Pyöräilijä, siinä missä autoilijakin, toivoo matkantekonsa olevan vaivatonta, turvallista ja mukavaa – miksei nopeaakin.
Muun liikenteen huomioiminen on sujuvan kulkemisen kirjaimellinen elinehto. Velvollisuutensa ja oikeutensa tunteva ja täyttävä kulkija on havaintoni mukaan useammin pyöräilijä kuin autoilija. Käytännössä on niin, että juuri pyöräilijä on se, jonka sija on tyytyä ensisijaisesti ajoneuvoliikenteelle ja jalankulkijoille rajattuihin resursseihin.
Mikä lienisikään meteli, jos olisi autoilijoiden tyytyminen kevyen liikenteen väylien ajo-olosuhteisiin, laadusta puhumattakaan?

Huittisten keskustaa ei ole suunniteltu pyöräilijälle: kevyen liikenteen väylät ovat ahtaita ja tiheän rakennuskannan vuoksi vaaratilanteita aiheuttavia. Voisikin olla aiheellista harkita osuuksien rajaamista jalankulkijoiden käyttöön. Pyöräilijöiden liikkuminen muun liikenteen joukossa on luonnollinen vaihtoehto suuremmissa kaupunkikeskustoissa ja lisäisi kaikkien keskustassa liikkuvien kulkuturvallisuutta.
Pyöräilijänä koen mielekkäämmäksi pyöräilyn ajoradan reunassa, osana muuta liikennettä. Siellä en aiheuta uhkatilanteita hitaammin liikkuvalle kevyelle liikenteelle ja tulen huomioiduksi tasavertaisena tiellä liikkujana. Ennen kaikkea, liikkumiseni varsinaisella ajoradalla ei aiheuta vahinkoa kulkuneuvolleni!

Pyöräily on erinomainen (hyöty-)liikuntamuoto ja vaihtoehto ympäristötietoiselle kaupunkilaiselle. Uskoisin, että pyöräilijöiden ottaminen osaksi muuta liikennettä olisi omiaan muuttamaan täkäläistä ajokulttuuria ja laskemaan sekä ajoneuvoliikenteen määrää että ydinkeskustan ajonopeuksia.

Soile Tuominen
nuoriso- ja liikuntalautakunnan jäsen

Julkaistu myös Lauttakylän Lehden lukijan sanassa 18.6.2013

Työtä, työtä!

Tätä kirjoitettaessa vietetään suomalaisen työn päivää eli vappua. Koska pikkuisen kärjistäen vappu perinteisesti on ylioppilaiden ja kommunistien juhla enkä itse kuulu kumpaankaan viiteryhmään, vietin tämänkin vapun työn merkeissä.

Sen verran luin yhteenvetoja eri poliitikkojen vappupuheista, että huomasin työllisyyden puhuttavan. Lisää työpaikkoja suomalaisille tuntuivat toivovan kaikki. Keinot vaihtelivat puolueen mukaan. Vasemmalta laidalta vaadittiin suuryrityksiä investoimaan ja työllistämään, oikealla kannettiin huolta nuorista, keskellä haluttiin ajaa koko Suomen etua ja luoda tuontia korvaavaa tuotantoa.

Päättäjät ovat huolissaan oikeista asioista. Suomessa työllisyyden kehitys on huolestuttava. Vielä huolestuttavampi se on koko Euroopassa. EU:n työttömyysprosentti on noin 12 %. Tilanteen karmeuden näkee selvästi, kun katsoo kehitystä vuodesta 2008 tähän päivään. Keväällä 2008 unionin kansalaista oli työttöminä vähän alle 7 % ja kaikkien jäsenmaiden luvut olivat hyvin lähellä toisiaan.  Nousua on ollut mutta se on jakautunut kovin epätasaisesti. Saksassa kehitys on ollut hyvää ja työttömyys painunut alle kuuden prosentin. Espanjassa ja Kreikassa on noustu viidessä vuodessa alle kymmenestä ihan pikkuista vaille 30 %:n. Suomessa ollaan hyvin lähellä kymmenen prosentin työttömyyttä. Jäsenmaiden välinen kuilu on tässäkin asiassa revennyt suureksi.

Työttömyys on vaarallista. Se tuo mukanaan helposti yleisen elämänhallinnan menestyksen ja syrjäytymisen. Tästä syystä erityisen vaarallista on nuorisotyöttömyys. Historiasta tiedämme, että lähes kaikki suuret yhteiskunnalliset mullistukset ja murhenäytelmät vaativat moottorikseen suuren joukon joutilaita ja toivonsa menettäneitä nuoria miehiä. Venäjän vallankumoukset 1917, Hitlerin valtaannousu 1930-luvun Saksassa, Iranin islamilainen vallankumous 1979 ja viimeisempänä arabikevät 2011 ovat helposti mieleen tulevia, mutta eivät ainoita esimerkkejä. Valtaapitävät ovat eri aikoina tiedostaneet tämän riskin ja koettaneet parhaansa mukaan järjestää nuorille miehille mielekästä, tai mitä hyvänsä tekemistä. Nuorisoa on lähetetty milloin ristiretkille, uudisasukkaiksi siirtomaihin tai muuten vaan sotimaan toisiaan vastaan. Suomessakin annettiin sodan jälkeen rintamamiehille uudistiloja raivattaviksi pitkin korpia osittain tästäkin syystä. Sodasta kotiutuneista lähes puolesta miljoonasta näköalattomasta nuoresta olisi varmasti ollut harmia ilman tätä järjestelyä vaikka luultavasti ainakin osa päättäjistä ymmärsi, etteivät nämä tilat ole pitkään elinkelpoisia. Elinkelpoisuus riitti kuitenkin juuri sen parikymmentä tarvittavaa vuotta, jotta nuorison turhautuminen saatiin siirrettyä yhdellä sukupolvella eteenpäin. 1960-luvulla yhteiskunta oli valmiimpi ottamaan vastaan nuorisoliikehdinnän, joka 40-luvun oloissa olisi voinut johtaa vallankumoukseen. 60-luvulla se johti enää plakaattien kantamiseen kadulla ja sai hurjimmillaankin ylioppilaat valtaamaan vain oman talonsa.

Nyt tällaisen kehityksen riksi Euroopassa on korkeampi kuin kertaakaan sitten 1930-luvun. Tilanne Kreikassa ja Espanjassa on niin paha, että se saattaa lähi vuosina johtaa jopa sisällissotaan EU:n alueella. Tästä syystä on tärkeää, että talous saadaan nopeasti kasvu-uralle näissä maissa. Euron käyttöönotossa on ollut paljon myönteistäkin mutta nyt heikoimmat jäsenmaat ovat valuutan vankeja, eivätkä voi parantaa kilpailukykyään valuuttapolitiikan keinoin.

Suomessa tilanne ei vielä ole konkreettisesti räjähtämässä käsiin mutta nykyinen suunta on saatava kääntymään mahdollisimman pian, jos mielimme säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan ja nykyisen kaltaisen järjestelmämme. Työttömyysturvan kehittämistä kannustavammaksi, työllistämisen esteiden poistamiseksi sekä yrittäjyyden houkuttelevuuden lisäämiseksi olisikin nyt tehtävä kaikki mahdollinen. Keskusta esitti 90-luvun lopulla työreformia, joka silloin ammuttiin alas vähän joka suunnasta. Olisikohan nyt aika Juha Sipilän johdolla ottaa riski ja esitellä Työreformi 2.0?

Martin Ylikännö  

Minä-minä-maan sadonkorjuu

Suomalainen koululaitos on ajautunut kriisiin. Opettajat ovat voimattomia ja kykenemättömiä ylläpitämään asemansa vaatimaa auktoriteettia tilanteessa, jossa vastakkain asettuvat lainsäädäntö ja kasvatus - tai pikemminkin sen puute. Koulu-, oppimis- ja opetusrauha ovat opetuksen ja sen onnistumisen keskeiset tekijät. Jokaisella koululaisella, niin opiskelijalla kuin koulun henkilökunnallakin, on oikeus rauhalliseen ja oppimista sekä opettamista edistävään kouluympäristöön. Oikeuksien välttämätön edellytys taas on se, että jokainen tässä ympäristössä toimiva yksilö on velvollinen toimimaan työrauhan toteutumisen edellyttämällä tavalla. Viimeaikaiset tapahtumat ja aiheesta käyty yleinen keskustelu liittyen Helsingin Alppilaan ja Sastamalan Sylväälle kertovat lisääntyneestä rauhattomuudesta ja epävarmuudesta toimia järjestyksen ylläpitämiseksi. Milloin koulunkäynnistä tuli näin hankalaa?

Syitä tilanteeseen on ehditty hakea monesta suunnasta. Yhtäältä syytetään järjestelmää: opetusyksikköjen ja luokkakokojen kasvamista ja opettajan rajallisia mahdollisuuksia tukea niitä, jotka tukea tarvitsisivat. Lainsäädäntö takaa oikeudet koululaiselle, mutta jättää opettajan ilman välineitä toimia oikeuksien toteutumiseksi. Oma aiheensa on kiristynyt kuntatalous, jota voinee tänäpäinä syyttää lähes kaikesta; tässä tapauksessa resurssien rajallisuudesta kärsivät konkreettisesti lapset luokissaan. Toisaalta ongelma on kasvatuksessa ja tapakulttuurin muutoksessa: lapset ovat kurittomia, huonotapaisia ja kyvyttömiä kunnioittamaan auktoriteetteja, kiitos niin sanotun vapaan kasvatuksen tai kadoksissa olevan vanhemmuuden. Koulukiusaamisesta kärsii yhä kasvava osa koululaisia huolimatta kiusaamisen ehkäisemiseksi tehdyistä toimenpideohjelmista  ja varhaisen puuttumisen malleista. Vastakkainasettelu perheen ja koulun välillä kasvaa, eikä johda ainakaan lapsen edun toteutumiseen, vaikka sen nimissä toimittaisiinkin.

Keskustanuoret otti huhtukuussa kantaa koulurauhan puolesta vaatimalla toimia koulukiusaamisen vähentämiseksi. Kannanotossa todettiin esimerkiksi, että "Nykyisellään perusopetuslaki antaa oppilaalle oikeuden turvalliseen opiskeluympäristöön, mutta se ei määrittele edes sitä mitä kiusaaminen on, tai miten asiat selvitetään. Tasapuolisen kohtelun puolesta pitää määrittelyn olla tätä tarkempaa." Lainsäädäntö on yksi tapa puuttua asioihin ja vaikuttaa suoraan niin koululaisten kuin opettajienkin arkeen. Sen merkitystä ei pidä vähätellä - varsinkaan, jos se kykenee tarjoamaan ratkaisun koettuun ongelmaan.

Vaikka mihinkään konkreettiseen ei tällä tasolla vielä päädyttäisikään, on kadonneen koulurauhan perään haikailussa ja heränneessä keskustelussa paljon hyvää: yleisellä tasolla käyttävä herättelevä mielipiteiden vaihto on omiaan ravistelemaan silminnähden köyhtynyttä asenneilmapiiriä. Maailma, jossa vahvat ja suurinta ääntä pitävät - ne kilpailukykyisimmät - pärjäävät, on myrkkyä yhtesöllisyydelle ja toisesta ihmisestä välittämiselle. Kun nuoriin on läpi lapsuuden iskostettu mantra kilpailuyhteiskunnasta ja itse pärjäämisen tärkeydestä, ei ole ihme, että yhteishenki kärsii. Pitää aina olla parempi, vahvempi, taitavampi, kauniimpi, pidempi tai ihan mitä vaan, kunhan ei sijoitu keskinkertaisten kastiin. Ainaisesta kilpailusta johtuen pahoin voidaan niin koulussa kuin työpaikoillakin.

Koulukiusaammista ei voi kieltää lailla, eikä asenneongelmaa kriminalisoida. Maailman parhaaksi mainitun koululaitoksen läpi käyneenä ei voi kuin ihmetellä, missä on menty vikaan, kun sukupolvi toisensa jälkeen on kyvyttömämpi tuntemaan empatiaa. Koulukiusaaminen ja häiriökäyttäytyminen kertovat kuitenkin ennen kaikkea siitä, että yksilö on kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan ja punnitsemaan toimiaan suhteessa tähän mahdollisesti heikompaan yksilöön tai ryhmään. Sosiaalisen eläimen laumahengen kehittymistä ei voi jättää yksin koululaitoksen harteille, sillä lapsen ensisijainen samaistumisen kohde on ja tulee olla oma perhe. Perheyksikkö ei voi perustua kilpailulle, vaan toinen toisestaan välittämiselle. Väittäisin, että huomion ja resurssien kohdistaminen koulun sijaan perheisiin, toisi tullessaan astetta paremman - ja kilpailukykyisemmän - sukupolven.

Soile Tuominen