Tätä
kirjoitettaessa vietetään suomalaisen työn päivää eli vappua. Koska pikkuisen
kärjistäen vappu perinteisesti on ylioppilaiden ja kommunistien juhla enkä itse
kuulu kumpaankaan viiteryhmään, vietin tämänkin vapun työn merkeissä.
Sen verran
luin yhteenvetoja eri poliitikkojen vappupuheista, että huomasin työllisyyden
puhuttavan. Lisää työpaikkoja suomalaisille tuntuivat toivovan kaikki. Keinot
vaihtelivat puolueen mukaan. Vasemmalta laidalta vaadittiin suuryrityksiä
investoimaan ja työllistämään, oikealla kannettiin huolta nuorista, keskellä
haluttiin ajaa koko Suomen etua ja luoda tuontia korvaavaa tuotantoa.
Päättäjät
ovat huolissaan oikeista asioista. Suomessa työllisyyden kehitys on
huolestuttava. Vielä huolestuttavampi se on koko Euroopassa. EU:n
työttömyysprosentti on noin 12 %. Tilanteen karmeuden näkee selvästi, kun
katsoo kehitystä vuodesta 2008 tähän päivään. Keväällä 2008 unionin kansalaista
oli työttöminä vähän alle 7 % ja kaikkien jäsenmaiden luvut olivat hyvin
lähellä toisiaan. Nousua on ollut mutta
se on jakautunut kovin epätasaisesti. Saksassa kehitys on ollut hyvää ja
työttömyys painunut alle kuuden prosentin. Espanjassa ja Kreikassa on noustu
viidessä vuodessa alle kymmenestä ihan pikkuista vaille 30 %:n. Suomessa ollaan
hyvin lähellä kymmenen prosentin työttömyyttä. Jäsenmaiden välinen kuilu on
tässäkin asiassa revennyt suureksi.
Työttömyys
on vaarallista. Se tuo mukanaan helposti yleisen elämänhallinnan menestyksen ja
syrjäytymisen. Tästä syystä erityisen vaarallista on nuorisotyöttömyys.
Historiasta tiedämme, että lähes kaikki suuret yhteiskunnalliset mullistukset
ja murhenäytelmät vaativat moottorikseen suuren joukon joutilaita ja toivonsa
menettäneitä nuoria miehiä. Venäjän vallankumoukset 1917, Hitlerin valtaannousu
1930-luvun Saksassa, Iranin islamilainen vallankumous 1979 ja viimeisempänä
arabikevät 2011 ovat helposti mieleen tulevia, mutta eivät ainoita esimerkkejä.
Valtaapitävät ovat eri aikoina tiedostaneet tämän riskin ja koettaneet
parhaansa mukaan järjestää nuorille miehille mielekästä, tai mitä hyvänsä
tekemistä. Nuorisoa on lähetetty milloin ristiretkille, uudisasukkaiksi
siirtomaihin tai muuten vaan sotimaan toisiaan vastaan. Suomessakin annettiin
sodan jälkeen rintamamiehille uudistiloja raivattaviksi pitkin korpia osittain
tästäkin syystä. Sodasta kotiutuneista lähes puolesta miljoonasta
näköalattomasta nuoresta olisi varmasti ollut harmia ilman tätä järjestelyä
vaikka luultavasti ainakin osa päättäjistä ymmärsi, etteivät nämä tilat ole
pitkään elinkelpoisia. Elinkelpoisuus riitti kuitenkin juuri sen parikymmentä
tarvittavaa vuotta, jotta nuorison turhautuminen saatiin siirrettyä yhdellä
sukupolvella eteenpäin. 1960-luvulla yhteiskunta oli valmiimpi ottamaan vastaan
nuorisoliikehdinnän, joka 40-luvun oloissa olisi voinut johtaa vallankumoukseen.
60-luvulla se johti enää plakaattien kantamiseen kadulla ja sai
hurjimmillaankin ylioppilaat valtaamaan vain oman talonsa.
Nyt
tällaisen kehityksen riksi Euroopassa on korkeampi kuin kertaakaan sitten
1930-luvun. Tilanne Kreikassa ja Espanjassa on niin paha, että se saattaa lähi
vuosina johtaa jopa sisällissotaan EU:n alueella. Tästä syystä on tärkeää, että
talous saadaan nopeasti kasvu-uralle näissä maissa. Euron käyttöönotossa on
ollut paljon myönteistäkin mutta nyt heikoimmat jäsenmaat ovat valuutan
vankeja, eivätkä voi parantaa kilpailukykyään valuuttapolitiikan keinoin.
Suomessa
tilanne ei vielä ole konkreettisesti räjähtämässä käsiin mutta nykyinen suunta
on saatava kääntymään mahdollisimman pian, jos mielimme säilyttää
hyvinvointiyhteiskunnan ja nykyisen kaltaisen järjestelmämme. Työttömyysturvan
kehittämistä kannustavammaksi, työllistämisen esteiden poistamiseksi sekä yrittäjyyden
houkuttelevuuden lisäämiseksi olisikin nyt tehtävä kaikki mahdollinen. Keskusta
esitti 90-luvun lopulla työreformia, joka silloin ammuttiin alas vähän joka
suunnasta. Olisikohan nyt aika Juha Sipilän johdolla ottaa riski ja esitellä
Työreformi 2.0?
Martin
Ylikännö
