Nainen paikallaan?

Tuttu tilanne: kokous, kokoontuminen, illanvietto. Paikalla kymmenkunta miestä, iältään 35-70 vuotta. Joukossa yksi nainen. Arvaatte? Minä!

Tilanne on luultavasti sama jotakuinkin kaikissa poliittisissa ryhmissä. Muutama nuorehko nainen on aktiivitoiminnassa mukana ajamassa oman elämäntilanteensa asemaa. Itse en edes tajunnut tilanteen omituisuutta ennen kuin kunnallisjärjestön johtokunnan kokouksessa vanhempi herrasmies herätti kysymyksellään ja pienellä pukkaisulla olkapäähän: miten teitä naisia saisi mukaan toimintaan?

Miksi meitä ei kiinnosta? Kun ajattelee asioita, jotka tällaista kolmevitosta maalla asuvaa perheenäitiä koskettavat, alkaa hengästyttää: neuvolat, terveydenhoito, päivähoito, koulutus… Lisätään listaan omien vanhempien tuleva hoito, lähipalveluiden säilyminen ja asuinkunnan viihtyisyys. Juttuja, joita varten olisi hyvä useammankin aktivoitua toimimaan!

Kynnys laittaa itsensä peliin on ihmisillä erikorkuinen. Mietin itselleni epätyypillisesti varsin pitkään kehtaanko pläjäyttää naamani vaalijulisteeseen ja pyrkiä ehdolle. Minulla ei puolueen valinnassa ollut vaikeutta, mutta monia tuntui ihmetyttävän mitä tämän ikäinen nainen tekee kepun riveissä. Omasta mielestäni Keskusta tuntuu olevan ainut puolue, joka on oikeasti huolissaan perheiden jaksamisesta ja maaseudun asuttuna pitämisestä, sen puolesta saisivat nuoret perheet liittyä joukoittain mukaan vaikuttamaan.

Mikä olisi se täky, jolla saataisiin aktivoitua porukkaa mukaan? Vuosi kuntapolitiikassa on takana ja fakta on se, että kokouksissa puutuu takapuoli, niitä varten saa lukea satoja sivuja aineistoa, illat venyvät pitkiksi, on nälkä, jano ja vessahätä. Lasten mielestä äiti on aina kokouksessa, äidin mielestä koskaan ei ole aikaa lukea tarpeeksi hyvin etukäteen liitetiedostoja, koska muuten jää lapset ruokkimatta ja pyykit pesemättä. Kylillä kuulee miten hanurista asiat ovat, verojakin nostatte ja koulubussi ei hae ovelta asti.

Tällä kaikella on onneksi toinenkin puoli. Vuoden aikana olen kehittänyt kriittistä ajatteluani, tajunnut asiayhteyksiä ja yrittänyt niitä selittää muillekin. Saanut monta uutta ystävää, ja ymmärtänyt sen, että pienet ponnisteluni suuressa poliittisessa soppakattilassa tuottavat joskus tulosta, joka oikeasti hyödyttää kotikylääni tai lähikoulua. Asioiden hoito vaatii verkostoitumista ja kykyä tiimityöhön. Pahimmillaan puurtaminen johtaa katkeraan pettymykseen joka hikoillaan pois ylivauhtisella juoksulenkillä, parhaimmillaan pieneen onnistumiseen, jonka voimalla jaksaa taas istua seuraavan palaverin.

Onhan siinä ukkoporukassa ihan letkeä meno ja hyvä henki, mutta hyvä nainen, tule mukaan kaveriksi! Meitä tarvitaan!

Sari Harakka

Teksti julkaistu myös 28.11.2013 Satakuntalaisessa

Kylässä meijerissä

Suomalainen kuluttaa maitoa noin 130 litraa vuodessa. Maito sisältää paljon terveyden kannalta tärkeitä ravintoaineita, minkä johdosta sen asema kansallisissa ravintosuosituksissa ja esimerkiksi kouluruokailussa on vakiintunut. Tiesitkö, että syyskuun viimeinen keskiviikko on omistettu koulumaidolle? Laadunvalvonta on tärkeä osa maidon tuottamista ja jalostamista - maitoa on matkalla koululaisen lasiin maistettu jopa 13 kertaa sen korkean laadun varmistamiseksi! 

Satakunnan keskustanuoret teki yritysvierailun Satamaidon Porin meijeriin yhdessä Varsinais-Suomen keskustanuorten kanssa. Vierailun aikana päästiin tutustumaan meijerin perinteikkään historian lisäksi ruoantuotannon kehitykseen, elintarvikealan kehitysnäkymiin ja maidon hinnanmuodostumiseen. Maidon matka tilalta jalostukseen, jakeluun ja lopulta kuluttajalle on pidempi kuin matka kaupan kylmähyllyltä kuluttajan jääkaappiin. Tuoreus ja tuotteen korkea laatu perustuvat katkeamattomaan kylmäketjuun ja lyhyisiin, enimmillään sadan kilometrin keräilymatkoihin: valtaosa Satamaidon tuottamasta maidosta tulee Satakunnasta.

Perinteikästä meijeritoimintaa

Osuuskunta Satamaidolla on pitkät perinteet, kertoo Satamaidon toimitusjohtaja Jarmo Oksman. Meijeri on toiminut  Porissa itsenäisenä satakuntalaisten maidontuottajien omistamana yrityksenä jo vuodesta 1902. Nykyiselle paikalleen se siirtyi parikymmentä vuotta myöhemmin. Nytemmin tunnettu Satamaito aloitti toimintansa 1982. Vuosien mittaan on tehty yhteistyötä sekä Valion että Ingmanin kanssa. Irtaantumisen näistä yhteistyikuvioista mahdollistivat lopulta oma tuotemerkki ja oma markkinointi.

Osuuskunta koostuu reilusta kahdestasadasta satakuntalaisesta maitotilasta. Maitotilan keskikoko  on 200 000 litraa, mikä lehmiksi muunnettuna vastaa noin kolmenkymmenen lehmän tilakokoa. Yli miljoonan litran tiloja on kaksi. Satakunnassa maidon saatavuudessa ei Oksmanin mukaan ole ongelmaa, vaikka tuottajamäärä on kokonaisuudessaan lähes puolittunut kymmenessä vuodessa; uusien toimijoiden löytyminen ei esimerkiksi sukupolvenvaihdoksista päätellen ole ollut esteenä maatalousyrittäjyyden jatkumiselle ja kotimaisen alkutuotannon jatkuvuudelle.

Osuuskunnan perusajatuksena on läpi vuosien ollut lähitilojen maidon jalostaminen nestemäisiksi maitovalmisteiksi. Maidon lisäksi valikoimaa on viime vuosina laajennettu enenevissä määrin kohti erikoistuotteita. Kuluttajille tutuiksi ovat käyneet niin maitojuomat kuin PLUSSA- ja luomumaitokin. Tavoitteena on kasvattaa erikoistuotteiden osuus nykyisestä 25 prosentista niin, että jopa puolet kokonaistuotannosta kohdistuisi erikoistuotteina tunnettuihin tuoteryhmiin. Kysynnän kehitys perusmaidosta erikoistuotteisiin on ainakin viimeisen viiden vuoden ajalla ollut huimaa - vielä nähtäväksi jää, mihin ruoan alkuperää ja alkuperäisyyttä korostava trendi sen johtaa. Raakamaidon eli niin sanotun tinkimaidon kulutus on maidontuotannon suhteen marginaalista jo siksi, että harvalla kuluttajalla on madollisuuksia sen hankkimiseen.

Muuttuva ruokaketju

Ruokateollisuus on altis monenlaisille muutostekijöille. Kuluttajien ostovoimaan ja ostokäyttäytymiseen vaikuttavat niin talouden suhdanteet kuin ravintotrenditkin, jolloin äkkinäiset muutokset kysynnässä voivat olla vaikeasti ennakoitavia. Maito on peruselintarvike, ja sen kysyntä on erikoistuotteiden kysyntää tasaisempaa. Ruoan kysyntä kasvaa ja elintarvikealan kehitysnäkymät viennin suhteen ovat Satamaidon toimitusjohtaja Jarmo Oksmanin mukaan hyvät. Ruokaketju työllistää väkeä niin alku- kuin jatkotuotannossakin. Porin meijerissä työntekijöitä on viitisenkymmentä.

Tuotannon erikoistuminen ja kuluttajien lisääntyvä kiinnostus esimerkiksi ruoantuotannon eettisiä kysymyksiä ja lähiruokaa kohtaan tuovat ruoantuoattajalle sekä uhkia että mahdollisuuksia. Näiden lisäksi ruokaketjun toimintaan ja kannattavuuteen vaikuttavat kansainväliset vaihtelut raaka-aineen tuotannossa ja markkinahinnoissa. Kotimainen alkutuotanto on kotimaisen ruoantuotannon edellytys. Tämän lisäksi sillä on tuotannon ja kysynnän vaihteluita pienentävä ominaisuus, kertoo Oksman.

Ruokako kallista?

Kotimainen ruoantuotanto on välttämättä yhteydessä globaaliin raaka-aineiden hinnanvaihteluun ja ruokakriiseihin. Raaka-ainekustannusten hinnannousu selittää suuren osan ruoan kallistumisesta. Siihen vaikuttavat osaltaan myös energiakustannukset ja logistiikka. Verotuksen suhteen Suomi sijoittuu Euroopan keskitasoon: ruoan arvonlisävero on korkeampi kuin EU:ssa keskimäärin, ja tulotasoon suhteutettuna se on jopa aavistuksen pienempi. ALV:n lisäksi ruoan hintaan vaikuttavat valmisteverot ja kilpailu. Terve ja toimiva kilpailu on pitkällä tähtäimellä sekä kuluttajan  että maatilallisten yhteinen etu, joskin kilpailu markkinoilla harvemmin toimii kuten sen pitäisi. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii vuoden aikana kiivaastikin uutisoitu tapaus Valion määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä. Satamaidon ja sen osakkaiden kannalta tilanne päättyi Oksmanin mukaan Kilpailuviraston antaman päätöksen johdosta hyvin.

 Suomalaisen kotitalouden menoista keskimäärin 15 prosenttia menee ruokaan. Ruoan kallistuminen ei enää ole uutinen, sillä siitä on kvartaalitaloudessa elävälle suomalaiselle kuluttajalle tullut itsestään selvä asia. Oli hinnannousu prosentteina sitten mitä tahansa, on aiheellista kysyä, onko ruoka kallista, kun sitä samalla heitetään roskiin tuhansien kilojen ja eurojen vuositahdilla. Kotitaloudet ovat menekin pienentämisessä avainasemassa, sillä suuri osa roskikseen päätyvästä ruoasta syntyy niissä.

Suurin kulutusvalintoja ohjaava tekijä on kuluttajakäyttäytmistä kartoittavien tutkimusten mukaan  hinta-laatu-suhde. Seuraavina tulevat ruoan maku ja ravitsevuus. Ehkä yllävän vähän mainintoja saavat ruoan lisäaineettomuus ja se, että ruoka on lähellä tuotettua. Kotimaisen ruoantuotannon, niin alkutuotannon kuin ruoan jalostamisenkin kannalta on tärkeää, että kotimainen ruoka on kilpailukykyistä. Satamaidon kaltaisia pien- ja keskisuuria yrityksiä tarvitaan tulevaisuudessa takaamaan puhtaan, lähellä tuotetun ja laadukkaan ruoan saatavuus - ja tietenkin sen, alkutuottajan työlle on kotimaista kysyntää.

Soile Tuominen

Yritysvierailu Satamaidon Porin meijeriin 20.9.2013

Juttu ilmestyy kuvien kera myös Satakuntalainen-lehdessä

Jokapäiväinen biojätteemme

Kun olin lapsi, meillä kotona oli possunämpäri. Siihen laitettiin kaikki perunankuorista kaffenporoihin, ja kun ämpäri oli täysi, se napattiin mukaan iltasikalaan, ja sisältö kipattiin kaukaloon. Jossakin vaiheessa EU-säädökset kielsivät syöttämästä tuotantoeläimille kuumentamattomia ruuantähteitä, ja ämpärin sisältö nakattiin lietemonttuun mätänemään. Maalaistaloissa on kierrätetty muodikkaasti biojätteitä niin kauan kuin eläimiä on nurkissa ollut, nykyään possun virkaa toimittaa vihreä roskasäiliö kerrostalon takapihalla. Vaikka äidilleni oli biojäte terminä hiukan outo, ymmärsi hän tietysti saman tien mitä sekajätteen vieressä nököttävään ämpäriin lajitellaan heti kun sanoin sen olevan se vanha possunämpäri.

Nykyajan lapset opetetaan esikoulusta asti lajittelemaan ruoantähteiden lisäksi metallit, lasi ja vaaralliset jätteet. Moni lapsi näyttää vanhemmilleen mallia kierrätyksestä, jota nuori sukupolvi pitää enemmän itsestäänselvyytenä kuin vanhemmat ikätoverit. Maalaisjärjellä ajateltuna kaiken roinan kippaaminen samaan roskikseen onkin todella älytöntä, suurimmasta osasta jätettä kun saa käsiteltyä uutta materiaalia ja kaatopaikkojen kuormitus kevenee edes hiukan. Kuulin kerran sattumalta keskustelun, jossa vanhempi herra kertoi tyytyväisenä kätkevänsä loisteputket tavallisen jätteen sekaan. Vaivoin pidättäydyin kiljaisemasta, miten älytöntä esimerkkiä lapsenlapset moisesta hulluudesta saavat! Samalla vaivalla sen laittaisi vaarallisen jätteen kierrätyskasaankin, vaikkei se yhtä jännittävältä ehkä tunnukaan?

Hulluuden rajalla käväistiin myös lasteni ala-asteella, joka sai hetkellisen kiellon tarjota edellisen päivän ateriantähteitä toisena ruokavaihtoehtona. Keittäjä on pystynyt normaalin työnsä ohella hoitamaan ylijääneet ruuat asianmukaisesti kylmään ja laittanut niitä esille seuraavana päivänä. Tämä tapa on lasten ja opettajien mieleen, ja koulu sai tyrmistynyttä palautetta oppilailta, kun tämän syyslukukauden alkaessa ”eilisiä” ei enää ollutkaan tarjolla. Kaupungin ruokapalveluista oli annettu kielto tarjota mitään muuta kuin saman päivän ruokia, perusteena epämääräinen ”kun muuallakaan ei ole siihen lupaa”. Sen sijaan, että ruoka olisi tullut hyötykäyttöön, se oli käsketty kipata sekajätteisiin. Onneksi asia saatiin nopeasti oikealle tolalle, ja nyt on kaikilla Huittisten kouluilla lupa jakaa myös edellisen päivän ruokaa jos vain ne vain pystytään asianmukaisesti jäähdyttämään ja keittolan resurssit siihen venyvät.

Meillä on biojäteämpärin lisäksi kanankeppo muutamaa kotikanaa varten. Siihen laitetaan tähteet, ja lasten kaveritkin tietävät, että jos ei lautasta jaksa syödä ihan tyhjäksi, kana kyllä syö. Harmi vain, siivekkäät ystävämme ovat possua nirsompia. Kiposta lennätetään armotta pois esimerkiksi raa’at perunankuoret, toki nekin aikanaan maatuvat kuivikkeen mukana tunkiossa. Palkaksi maukkaista jämäruuista saamme herkullisia kananmunia, joiden keltuaisen väri lähentelee oranssia niin että kakkutaikinakin on kauniin keltaista. Ehkäpä omat lapset aikuisina muistelevat aina kierrätyksestä puhuttaessa kanankeppoa, ihan kuten minä sitä vihreää possunämpäriä?

Sari Harakka

Kirjoitus julkaistu 18.9.2013 Satakuntalainen-lehdessä

Nopeajalkaiset nuorukaiset

Saimme heinäkuussa päiväksi Suomi Areenan Huittisiin. Sää suosi, kirkkopuisto oli tapahtumalle upea miljöö ja kansaa oli liikkeellä. Paneelikeskustelujen jälkeen oli meille luottamushenkilöille järjestetty hiukan erilaista ohjelmaa. Aktiivinen nuorisovaltuusto haastoi ensin sählyotteluun ja sen jälkeen nuorisoklubille keskustelemaan. Halusin kilpailuhenkisenä tyyppinä ehdottomasti osallistua otteluun, ja arvelin pärjääväni hyvän juoksukuntoni ansiosta mainiosti. Paikan päällä selvisi, että kaukalo oli minikokoinen karsina torin reunassa, ilmeisesti suunnittelussa oli otettu huomioon valtuuston ikä ja kunto. Päätin vaihtaa taktiikkaa ja huitoa menemään aina kun pallon näen. Pelata en osaa, mutta vauhti korvannee tekniikan, tuumin.

Saimme kokoon kolme ketjua, joita vaihdettiin aina maalista. Peli eteni niin kuin etukäteen pelkäsimme. Nuo nopeajalkaiset ja kauniit nuorisovaltuutetut veivät porukkaamme kuin laskiämpäriä. Peli päättyi 10-4 tappioon, mutta taistelimme urheasti ja oma taktiikkani piti. Hulluna laukomalla tein kaksi maalia, jotka lisään ehdottomasti toistaiseksi lyhyen ansioluetteloni maineikkaaksi jatkoksi.

Puolen tunnin taistelun jälkeen siirryttiin viereiselle nuorisoklubille kahville ja mehulle. Nuoret olivat kirjoittaneet pöytiin omaa elämäänsä koskettavia kysymyksiä, ja jakaannuimme keskustelemaan niin, että kaikissa pöydissä oli sekä luottamushenkilöitä että nuorisovaltuutettuja. He toivoivat vastauksia esimerkiksi miten Huittisissa kesätyönhankinta helpottuisi tai miksei keskustassa voisi olla uimarantaa. Ainakin omalla kohdallani tilanne oli enemmän saava kuin antava. Oli mielenkiintoista jututtaa eri elämäntilanteessa olevia ihmisiä, joiden elämää en kunnolla tunne. Vanha en toki ole itsekään ainakaan omasta mielestäni,  mutta siinä nuorten kanssa keskustellessa huomasin, että tässä elämäntilanteessa nuorison asiat ovat olleet kaukaisia. Nyt, näiden fiksujen ja avointen nuorten itse kertoessa asioistaan, tuli halu auttaa ja vaikuttaa.

Sen lisäksi, että meidän valtuutettujen pitää muistaa myös tämä lapsuuden ja aikuisuuden välissä harhaileva kansanosa lasten, työssäkäyvien ja vanhusten lisäksi kannustan nuoria itseään vaatimaan vastauksia omaa elämää koskeviin kysymyksiin. Vaikuttamisen kanavia kannattaa käyttää tärkeissä asioissa. Facebookissa huutelu tai adressien lähettely ei välttämättä ole se oikea keino, vaikka se nykyään helppoa ja suosittua onkin. Suora yhteydenotto päättäjiin tai aloitteiden teko nuorisovaltuuston kautta vie viestiä siitä, että nuoret oikeasti haluavat vaikuttaa omaan elämäänsä asiallisella tavalla. Ja jos joku yhteyttä iästä riippumatta ottaa, on vastapuolenkin otettava asia vakavasti. Jos ei muu auta, niin voi yrittää muistella omaa nuoruuttaan. Kukapa meistä ei olisi, silloin joskus aikoja sitten muinaisuudessa, halunnut mukavaa harrastuspaikkaa tai kattoa päänsä päälle talvikylmällä kartsalla?

Sari Harakka

Julkaistu myös elokuun 2013 Satakuntalaisessa

Palavaa asiaa

Lauantaina 4.5.2013 vähän ennen aamu seitsemää sain puhelinsoiton, jota olin odottanut ja pelännyt jo yli vuosikymmenen eli sen ajan, jonka minulla on jonkinlainen sikala ollut vastuullani. Porsastuotantoyhtiömme Koskinasula Oy:n työntekijä, jonka Suomen kielen taito ei riittänyt hätäkeskukseen soittamiseen, ilmoitti, että yhdessä sikalan porsitusosastossa oli runsaasti savua mutta liekkejä ei näy. Siitä alkoi sitten vilkkain aamupäivä vähään aikaan.

Soitin hätäkeskukseen ja kerroin, että kyseessä on 7000m2 rakennus eli väkeä saa laittaa tulemaan sen verran kuin sitä löytyy. Pienellä paikkakunnalla asumisessa on se hyvä puoli, että asioita voi yleensä hoitaa tuttujen ihmisten kanssa. Niin nytkin. Välittömästi hätäpuhelun jälkeen soitin sähköurakoitsijallemme Pekka Mäelle, joka kuuluu Vampulan VPK:aan ja tuntee rakennuksemme läpikotaisin. Ilmoitin hänelle porsitusosaston numeron, jotta he osasivat tulla heti oikealle kulmalle sikalalla. Pekka puolestaan oli älynnyt soittaa matkalta paloautosta omille asentajilleen, että heitä todennäköisesti tullaan tarvitsemaan paikalla.

 Lähdin ajamaan neljän kilometrin matkaa sikalalle ja ehdin sinne vähän ennen palokuntaa. Päälle päin mikään ei kertonut mistään poikkeavasta mutta näky porsitusosastolla oli hurja. Tuloilmapuhaltimen kohdalla katossa oli musta reikä ja savua oli edelleen runsaasti vaikka varsinainen palo olikin tukehtunut hapen puutteeseen ja hyvään tuuriin. Loisteputkien suojakuvut olivat sulaneet muodottomiksi ja katosta roikkuvat lämpölamppujen pistorasiat olivat kuin valuneita kynttilöitä. Suureksi ihmeeksi kaikki eläimet olivat hengissä. Osastossa oli 36 emakkoa, joista noin puolet olivat porsineet ja loput porsivat muutama päivä palon jälkeen. Lopetimme kaikkiaan seitsemän emakkoa, jotka olivat saaneet palavaa materiaalia päälleen.

Palokunta saapui noin 15 minuuttia hälytyksestä. Yksiköitä saapui kaikkiaan 13 eli palomestarin mukaan kaikki sillä hetkellä saatavilla olevat. Savusukeltajat hyökkäsivät sikalan ullakkotilaan etsimään palopesäkkeitä. Hyvin nopeasti selvisi, että tilanne saadaan pysymään hallinnassa. Kahdeksan jälkeen palokunnan touhutessa edelleen ullakolla ja sisätilojen tuuletuksen parissa alkoivat sähkömiehet vetää uutta valaistusta palaneeseen osastoon.

Tämän jälkeen pääsimme tutkimaan vaurioita sekä syitä ja seurauksia. Alusta asti näytti selvältä, että palo oli saanut alkunsa tuloilmapuhaltimen moottorista, joka puolestaan oli sytyttänyt polyuretaanista valmistetun horminsa palamaan. Tästä tuli oli levinnyt ullakolle, josta ko. puhallin ottaa ilmansa. Ullakko oli osastoitu 220m2 palo-osastoihin eli alapuolella olevien porsitusosastoiden kokoiseksi. Yksi kattotuolin alapaarre oli palanut pois parin metrin matkalta ja kaksi muuta oli hiiltynyt pahoin. Aluskate oli hävinnyt lähes koko osastosta mutta kipsilevyiset palokatkot ja niiden päälle tungettu kivivilla olivat pitäneet savukaasut sisällään ja kuumuuden. Hormi oli ilmeisesti sulanut ja palanut niin nopeasti, ettei kuumuus enää riittänyt pitämään paloa yllä. Todella lähellä suurpaloa kuitenkin käytiin.

Tuotantorakennuksia palaa Suomessa valitettavan paljon. Päivälleen viikkoa ennen meidän paloamme paloi sikala Aurassa todella tuhoisasti ja helmikuussa Loimaalla. Tätä kirjoittaessa tuli juuri tieto Maalahdessa sattuneesta sikalapalosta. Erittäin ikäviä tapauksia kaikki. Monesti palon syttymissyyn selvittäminen pahasti palaneesta sikalasta on kutakuinkin mahdotonta. Siksi katsoin, että meillä sattunut läheltä piti tapaus piti pyrkiä hyödyntämään, jotta tulevaisuudessa paloriskiä tiloilla pystytään pienentämään. Järjestimme yhdessä vakuutusyhtiön riskinhallintapäällikön kanssa pari viikkoa palon jälkeen sikalallamme tilaisuuden, johon kutsuimme väkeä pelastuslaitoksilta, vakuutusyhtiöstä, Tukesista sekä alan lehdistöstä. Vakuutusalalla oli tiedossa monia tapauksia, joissa palon epäillään syttyneen ilmanvaihtolaitteista. Nyt he pääsivät tutkimaan alkutilanteeseen pysähtynyttä paloa ja sen leviämistä. Toivottavasti tästä saadaan jotain konkreettista tulevaisuuden rakennussuunnitteluun ja huomioitavia asioita jo rakennettuihin tuotantotiloihin.

Uskon, että lähes jokaisen kotieläin tuottajan pahin kuviteltavissa oleva tilanne on juuri tuotantorakennuksen ja ennen kaikkea eläinten tuhoutuminen tulipalossa. Sika-ala on viime vuosina panostanut valtavasti eläinten hyvinvointiin. Myös viranomaiset ovat ahkeroineet hyvinkin tarkkoja säädöksiä tarvittavien virikkeiden määrästä yms. Mielestäni säästyminen palolta on merkittävä asia myös hyvinvointi näkökulmasta. Täytynee jollain sopivalla foorumilla ottaa puheeksi, olisiko mahdollista suunnata esim. hyvinvointitukea tulevaisuudessa entistä enemmän mm. paloilmaisinjärjestelmiin tai  automaattisiin sammutusjärjestelmiin. Rakennussäädöksissä olisi hyvä miettiä miksi esimerkiksi ilmanvaihtohormit tehdään suorastaan paloa edistävistä materiaaleista tai miksi aluskate palaa pois mutta hämähäkinseitit jäävät jäljelle?

Lopuksi toivotan hyvää kesää kaikille ja jaksamista tuottajille porsasruuhkan keskellä. Tavataan Farmari-näyttelyssä Suomen Sikayrittäjien osastolla!

Martin Ylikännö

Kuntatalous, säästöt ja sairaspoissaolot

Huittisten kaupungin, samoin kuin valtaosan Suomen kuntien, talous on enemmän tai vähemmän heikoissa kantimissa. Veroja jouduttaneen korottamaan ja merkittäviä säästöjä olisi silti saatava aikaan. Yhtälö näyttää mahdottomalta, kun kustannukset samaan aikaan nousevat kautta linjan. Menoja lisäävät pakolliset investoinnit mm. koulupuolella ja terveyskeskuksessa. Lauttakylän ala-asteen mahdollisen homesaneerauksen hintaa voidaan vain arvuutella. Oma veikkaukseni on kallis. Kolmelle seuraavalle vuodelle on suunnitteilla lähes 550 000€ säästöt per vuosi.

Huittisten kaupungin tämän vuoden talousarviossa toimintakate eli kaupungin toiminnasta syntyvien tulojen ja menojen erotus ilman verotuloja ja valtionosuuksia on noin -55milj.€. Tavoitellut säästöt ovat siis yhden prosentin luokkaa vuodessa kolmen vuoden ajan. Veronkorotuksia on luvassa paljon enemmän. Niitä on ainakin virkamiesjohdon mukaan tarkoitus kerätä vuosittain ensi vuodesta alkaen noin 1,1milj.€ lisää. Toivottavasti kuntalaiset ymmärtävät säilyttää työpaikkansa ja pitää yrityksensä kannattavina. Muuten virkamiehet joutuvat ihan tosissaan miettimään säästöjä ja sehän ei ole kivaa.

Suomessa on viime vuodet kauhisteltu Kreikan ylisuurta julkista sektoria. Kreikassa on 10 miljoonaa asukasta, Suomessa 5 miljoonaa. Kuitenkin julkisella sektorilla työskenteleviä on molemmissa maissa lukumääräisesti yhtä paljon. Julkinen sektorimme on siis 100% niin ylisuuri kuin helleenien. Suomen kunnat ja valtio velkaantuvat kiihtyvällä vauhdilla vuodesta toiseen. Ainoa asia, joka meidät todellisuudessa erottaa kreikkalaisista on se, että Suomi toistaiseksi saa lainaa. On aivan varmaa, että se viimeinenkin lainaerä tulee nostetuksi, jos velkaantumista ei saada kuriin. Loputtomasti ei voi kuluttaa enemmän kuin tienaa. Tämä on selvää valtaosalle ihmisistä, kun kyseessä on oma talous. Täysin samat lainalaisuudet ovat kuitenkin voimassa myös valtion ja kuntien taloudessa.

Lähivuosina Suomessa on pakko alkaa vähentää väkeä kuntien palkkalistoilta ja vauhdilla. Verojen korotusten osalta pää tulee vetävän käteen viimeistään silloin, kun olemme verottaneet loputkin kilpailukyvystämme ja tuottavat vientialat siirtyneet otollisempiin asemiin, kuka Viroon, kuka kauemmas. Tällöin jäljelle jäävät pelkät palvelualat, joko julkiset tai yksityiset. Ihan oikeasti yhteiskunta ei pysty toimimaan niin, että Matti on kaupan kassalla töissä, maksaa palkastaan veroa, jolla Maijan Matin lapsen hoidosta kunnan kautta saama palkka rahoitetaan ja palkan Maija taas kantaa Matille kauppaan jne.

Huittisten kaupungilla on tässä(kin) asiassa ässä hihassaan. Meillä nimittäin on helppo konsti alentaa kaupungin henkilöstökuluja ilman, että ketään joudutaan irtisanomaan tai mitään hommia jätettäisiin hoitamatta. Huittisten kaupungin työntekijät sairauslomailevat keskimäärin 14,2 päivää vuodessa, kun tämä luku koko maassa on 8,4 päivää. Viime vuonna Huittisten henkilöstö sairasti 10 263 päivää. Nyt olisi kaupungin työnantajana korkea aika alkaa selvittää, mikä Huittisissa sairastuttaa ihmisiä näin valtavasti keskiarvoa enemmän. Kyseessä on paha työsuojelun epäonnistuminen, jonka nopeaa korjaamista ei luulisi edes vasemmiston vastustavan. Huittisten tulisi ottaa kunnianhimoiseksi tavoitteeksi puolittaa nykyiset sairauspoissaolot alle valtakunnallisen keskiarvon eli 7,1 päivään vuodessa. Tämä tarkoittaisi 5132 kahta päivää vuodessa. Kun lasketaan, että vuodessa on 220 työpäivää, säästyisi vuodessa 23 työntekijän tai viranhaltijan eli siis sijaisen palkka ilman, että kukaan huomaisi palveluissa mitään eroa aikaisempaan. Jos oletamme keskimääräisestä työntekijästä aiheutuvien työvoimakustannusten olevan 50 000€ vuodessa, säästöä syntyisi 1 150 000€ eli nyt suunniteltujen veronkorotusten verran. Miettikääpä sitä!

Martin Ylikännö 

Julkaistu lyhennettynä Lauttakylän Lehden lukijan sanassa 27.6.2013

Kotimaista grilleihin!

Hyvää, kotimaista juhannusta kaikille!

AVOIN KIRJE HKScan OYJ:LLE

Helsingin Sanomat uutisoi 20.6.2013 lihan tuonnista Suomeen. Juttu keskittyi tuontiin Brasiliasta, josta tuodaan Suomeen merkittäviä määriä lähinnä naudan- ja broilerin lihaa. Kommentteja oli pyydetty useilta maahantuontia harjoittavilta toimijoilta. Lausunnot kautta linjan olivat vältteleviä. Kilpailevat yritykset olivat kiitettävän yksimielisiä siitä, ettei lihan alkuperää tarvitse avata kuluttajille kovinkaan tarkasti.

Jokainen yritys tietysti valitsee tiedotuslinjansa itsenäisesti ja vastaa siitä. Kiinnitin kuitenkin huomiota melkoiseen ristiriitaan. HS:n jutussa oli haastateltu HKScan Oyj:n viestintäjohtaja Marja-Leena Dahlskogia, joka lausui sanatarkasti: ”Yhtiössä päädyttiin siihen, ettei ulkomailta tulevan lihan ruokaketjun avaaminen hyödytä HKScanin liiketoimintaa.”

Samana päivänä meidän HKScanin suomalaisten tuottajien postilaatikoihin ilmestyi HKScanin hankintayhtiön HKAgrin tuottajille suunnattu Kotitilalta-lehti, jonka pääkirjoituksessa HKAgrin toimitusjohtaja Veli-Matti Jäppilä kirjoittaa seuraavaa: ”Meidän on ketjuna yhdessä varmistettava, että läpinäkyvyyden ja jäljitettävyyden merkitys kasvaa. Tunteiden ohjatessa kuluttajien valintoja on huolehdittava erityisen tarkkaan tuotantoketjun läpinäkyvyydestä sekä siitä, että oma tekemisemme on lupausten tasolla.”

Mielenkiintoista, että pörssiyhtiö, joka normaalisti on hyvin tarkka tiedotuksestaan, antaa samana päivänä julkisuuteen kaksi näin täysin päinvastaista lausuntoa. Kotimaisen tuotannon osalta avoimuus ja läpinäkyvyys ovat tärkeitä mutta eivät tuontiraaka-aineen osalta? Suomessa HKScan, kuten muutkin kotimaasta lihaa hankkivat yritykset, edellyttää sopimustuottajiltaan kurinalaista ja hyvin säänneltyä tuotantoa omine kansallisen- ja EU-lainsäädännön ylittävine sääntöineen.

Yksittäisenä tuottajana sekä tuottajien valtuuttamana edustajana kannatan itsekin läpinäkyvää, avointa ja vastuullista tuotantoa. Olen aina ollut valmis päästämään halukkaat kuluttajat ja toimittajat tutustumaan sikalani toimintaa ja kertonut julkisuudessa myös niistä asioista, joissa meillä vielä on ollut parantamisen varaa. Haluaisin myös kotimaisen lihateollisuutemme osallistuvan ja sitoutuvan tähän. Erityisesti toivon, että samat kriteerit koskevat niin kotimaista tuotantoa kuin tuontiakin. On erittäin ikävää, jos alan suurimmat toimijat ajavat tässä asiassa ns. kaksilla rattailla.

Kysynkin nyt kumpi todellisuudessa on HKScan Oyj:n virallinen linja, läpinäkyvyyden vai salailun lisääminen? Toivottavasti yhtiö saa muodostettua tästä yksimielisen kannan.

Lopuksi toivon kuluttajilta tukea ja ymmärtämystä meille suomalisille ruuantuottajille, jotka joudumme toimimaan koko ajan härskimmäksi muuttuvan kansainvälisen agribisneksen puristuksessa. Kannattaa muistaa, että mitä suurempi osa syömästämme ruuasta on tuotettu Suomen ulkopuolella, sitä vähemmän suomalaiset kuluttajat voivat tuotannon laatuun, eettisyyteen ja vastuullisuuteen vaikuttaa. Jos on kysyttävää tuotannosta, ottakaa rohkeasti yhteyttä vaikka allekirjoittaneeseen tai johonkuhun muuhun tuottajaan. Keskustelemme mielellämme tuotannosta asiakkaamme eli suomalaisen kuluttajan kanssa.

Martin Ylikännö

puheenjohtaja

Suomen Sikayrittäjät ry

Julkaistu myös Helsingin Sanomien ja Maaseudun Tulevaisuuden mielipideosastoilla viikolla 26/2013