Nainen paikallaan?

Tuttu tilanne: kokous, kokoontuminen, illanvietto. Paikalla kymmenkunta miestä, iältään 35-70 vuotta. Joukossa yksi nainen. Arvaatte? Minä!

Tilanne on luultavasti sama jotakuinkin kaikissa poliittisissa ryhmissä. Muutama nuorehko nainen on aktiivitoiminnassa mukana ajamassa oman elämäntilanteensa asemaa. Itse en edes tajunnut tilanteen omituisuutta ennen kuin kunnallisjärjestön johtokunnan kokouksessa vanhempi herrasmies herätti kysymyksellään ja pienellä pukkaisulla olkapäähän: miten teitä naisia saisi mukaan toimintaan?

Miksi meitä ei kiinnosta? Kun ajattelee asioita, jotka tällaista kolmevitosta maalla asuvaa perheenäitiä koskettavat, alkaa hengästyttää: neuvolat, terveydenhoito, päivähoito, koulutus… Lisätään listaan omien vanhempien tuleva hoito, lähipalveluiden säilyminen ja asuinkunnan viihtyisyys. Juttuja, joita varten olisi hyvä useammankin aktivoitua toimimaan!

Kynnys laittaa itsensä peliin on ihmisillä erikorkuinen. Mietin itselleni epätyypillisesti varsin pitkään kehtaanko pläjäyttää naamani vaalijulisteeseen ja pyrkiä ehdolle. Minulla ei puolueen valinnassa ollut vaikeutta, mutta monia tuntui ihmetyttävän mitä tämän ikäinen nainen tekee kepun riveissä. Omasta mielestäni Keskusta tuntuu olevan ainut puolue, joka on oikeasti huolissaan perheiden jaksamisesta ja maaseudun asuttuna pitämisestä, sen puolesta saisivat nuoret perheet liittyä joukoittain mukaan vaikuttamaan.

Mikä olisi se täky, jolla saataisiin aktivoitua porukkaa mukaan? Vuosi kuntapolitiikassa on takana ja fakta on se, että kokouksissa puutuu takapuoli, niitä varten saa lukea satoja sivuja aineistoa, illat venyvät pitkiksi, on nälkä, jano ja vessahätä. Lasten mielestä äiti on aina kokouksessa, äidin mielestä koskaan ei ole aikaa lukea tarpeeksi hyvin etukäteen liitetiedostoja, koska muuten jää lapset ruokkimatta ja pyykit pesemättä. Kylillä kuulee miten hanurista asiat ovat, verojakin nostatte ja koulubussi ei hae ovelta asti.

Tällä kaikella on onneksi toinenkin puoli. Vuoden aikana olen kehittänyt kriittistä ajatteluani, tajunnut asiayhteyksiä ja yrittänyt niitä selittää muillekin. Saanut monta uutta ystävää, ja ymmärtänyt sen, että pienet ponnisteluni suuressa poliittisessa soppakattilassa tuottavat joskus tulosta, joka oikeasti hyödyttää kotikylääni tai lähikoulua. Asioiden hoito vaatii verkostoitumista ja kykyä tiimityöhön. Pahimmillaan puurtaminen johtaa katkeraan pettymykseen joka hikoillaan pois ylivauhtisella juoksulenkillä, parhaimmillaan pieneen onnistumiseen, jonka voimalla jaksaa taas istua seuraavan palaverin.

Onhan siinä ukkoporukassa ihan letkeä meno ja hyvä henki, mutta hyvä nainen, tule mukaan kaveriksi! Meitä tarvitaan!

Sari Harakka

Teksti julkaistu myös 28.11.2013 Satakuntalaisessa

Kylässä meijerissä

Suomalainen kuluttaa maitoa noin 130 litraa vuodessa. Maito sisältää paljon terveyden kannalta tärkeitä ravintoaineita, minkä johdosta sen asema kansallisissa ravintosuosituksissa ja esimerkiksi kouluruokailussa on vakiintunut. Tiesitkö, että syyskuun viimeinen keskiviikko on omistettu koulumaidolle? Laadunvalvonta on tärkeä osa maidon tuottamista ja jalostamista - maitoa on matkalla koululaisen lasiin maistettu jopa 13 kertaa sen korkean laadun varmistamiseksi! 

Satakunnan keskustanuoret teki yritysvierailun Satamaidon Porin meijeriin yhdessä Varsinais-Suomen keskustanuorten kanssa. Vierailun aikana päästiin tutustumaan meijerin perinteikkään historian lisäksi ruoantuotannon kehitykseen, elintarvikealan kehitysnäkymiin ja maidon hinnanmuodostumiseen. Maidon matka tilalta jalostukseen, jakeluun ja lopulta kuluttajalle on pidempi kuin matka kaupan kylmähyllyltä kuluttajan jääkaappiin. Tuoreus ja tuotteen korkea laatu perustuvat katkeamattomaan kylmäketjuun ja lyhyisiin, enimmillään sadan kilometrin keräilymatkoihin: valtaosa Satamaidon tuottamasta maidosta tulee Satakunnasta.

Perinteikästä meijeritoimintaa

Osuuskunta Satamaidolla on pitkät perinteet, kertoo Satamaidon toimitusjohtaja Jarmo Oksman. Meijeri on toiminut  Porissa itsenäisenä satakuntalaisten maidontuottajien omistamana yrityksenä jo vuodesta 1902. Nykyiselle paikalleen se siirtyi parikymmentä vuotta myöhemmin. Nytemmin tunnettu Satamaito aloitti toimintansa 1982. Vuosien mittaan on tehty yhteistyötä sekä Valion että Ingmanin kanssa. Irtaantumisen näistä yhteistyikuvioista mahdollistivat lopulta oma tuotemerkki ja oma markkinointi.

Osuuskunta koostuu reilusta kahdestasadasta satakuntalaisesta maitotilasta. Maitotilan keskikoko  on 200 000 litraa, mikä lehmiksi muunnettuna vastaa noin kolmenkymmenen lehmän tilakokoa. Yli miljoonan litran tiloja on kaksi. Satakunnassa maidon saatavuudessa ei Oksmanin mukaan ole ongelmaa, vaikka tuottajamäärä on kokonaisuudessaan lähes puolittunut kymmenessä vuodessa; uusien toimijoiden löytyminen ei esimerkiksi sukupolvenvaihdoksista päätellen ole ollut esteenä maatalousyrittäjyyden jatkumiselle ja kotimaisen alkutuotannon jatkuvuudelle.

Osuuskunnan perusajatuksena on läpi vuosien ollut lähitilojen maidon jalostaminen nestemäisiksi maitovalmisteiksi. Maidon lisäksi valikoimaa on viime vuosina laajennettu enenevissä määrin kohti erikoistuotteita. Kuluttajille tutuiksi ovat käyneet niin maitojuomat kuin PLUSSA- ja luomumaitokin. Tavoitteena on kasvattaa erikoistuotteiden osuus nykyisestä 25 prosentista niin, että jopa puolet kokonaistuotannosta kohdistuisi erikoistuotteina tunnettuihin tuoteryhmiin. Kysynnän kehitys perusmaidosta erikoistuotteisiin on ainakin viimeisen viiden vuoden ajalla ollut huimaa - vielä nähtäväksi jää, mihin ruoan alkuperää ja alkuperäisyyttä korostava trendi sen johtaa. Raakamaidon eli niin sanotun tinkimaidon kulutus on maidontuotannon suhteen marginaalista jo siksi, että harvalla kuluttajalla on madollisuuksia sen hankkimiseen.

Muuttuva ruokaketju

Ruokateollisuus on altis monenlaisille muutostekijöille. Kuluttajien ostovoimaan ja ostokäyttäytymiseen vaikuttavat niin talouden suhdanteet kuin ravintotrenditkin, jolloin äkkinäiset muutokset kysynnässä voivat olla vaikeasti ennakoitavia. Maito on peruselintarvike, ja sen kysyntä on erikoistuotteiden kysyntää tasaisempaa. Ruoan kysyntä kasvaa ja elintarvikealan kehitysnäkymät viennin suhteen ovat Satamaidon toimitusjohtaja Jarmo Oksmanin mukaan hyvät. Ruokaketju työllistää väkeä niin alku- kuin jatkotuotannossakin. Porin meijerissä työntekijöitä on viitisenkymmentä.

Tuotannon erikoistuminen ja kuluttajien lisääntyvä kiinnostus esimerkiksi ruoantuotannon eettisiä kysymyksiä ja lähiruokaa kohtaan tuovat ruoantuoattajalle sekä uhkia että mahdollisuuksia. Näiden lisäksi ruokaketjun toimintaan ja kannattavuuteen vaikuttavat kansainväliset vaihtelut raaka-aineen tuotannossa ja markkinahinnoissa. Kotimainen alkutuotanto on kotimaisen ruoantuotannon edellytys. Tämän lisäksi sillä on tuotannon ja kysynnän vaihteluita pienentävä ominaisuus, kertoo Oksman.

Ruokako kallista?

Kotimainen ruoantuotanto on välttämättä yhteydessä globaaliin raaka-aineiden hinnanvaihteluun ja ruokakriiseihin. Raaka-ainekustannusten hinnannousu selittää suuren osan ruoan kallistumisesta. Siihen vaikuttavat osaltaan myös energiakustannukset ja logistiikka. Verotuksen suhteen Suomi sijoittuu Euroopan keskitasoon: ruoan arvonlisävero on korkeampi kuin EU:ssa keskimäärin, ja tulotasoon suhteutettuna se on jopa aavistuksen pienempi. ALV:n lisäksi ruoan hintaan vaikuttavat valmisteverot ja kilpailu. Terve ja toimiva kilpailu on pitkällä tähtäimellä sekä kuluttajan  että maatilallisten yhteinen etu, joskin kilpailu markkinoilla harvemmin toimii kuten sen pitäisi. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii vuoden aikana kiivaastikin uutisoitu tapaus Valion määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä. Satamaidon ja sen osakkaiden kannalta tilanne päättyi Oksmanin mukaan Kilpailuviraston antaman päätöksen johdosta hyvin.

 Suomalaisen kotitalouden menoista keskimäärin 15 prosenttia menee ruokaan. Ruoan kallistuminen ei enää ole uutinen, sillä siitä on kvartaalitaloudessa elävälle suomalaiselle kuluttajalle tullut itsestään selvä asia. Oli hinnannousu prosentteina sitten mitä tahansa, on aiheellista kysyä, onko ruoka kallista, kun sitä samalla heitetään roskiin tuhansien kilojen ja eurojen vuositahdilla. Kotitaloudet ovat menekin pienentämisessä avainasemassa, sillä suuri osa roskikseen päätyvästä ruoasta syntyy niissä.

Suurin kulutusvalintoja ohjaava tekijä on kuluttajakäyttäytmistä kartoittavien tutkimusten mukaan  hinta-laatu-suhde. Seuraavina tulevat ruoan maku ja ravitsevuus. Ehkä yllävän vähän mainintoja saavat ruoan lisäaineettomuus ja se, että ruoka on lähellä tuotettua. Kotimaisen ruoantuotannon, niin alkutuotannon kuin ruoan jalostamisenkin kannalta on tärkeää, että kotimainen ruoka on kilpailukykyistä. Satamaidon kaltaisia pien- ja keskisuuria yrityksiä tarvitaan tulevaisuudessa takaamaan puhtaan, lähellä tuotetun ja laadukkaan ruoan saatavuus - ja tietenkin sen, alkutuottajan työlle on kotimaista kysyntää.

Soile Tuominen

Yritysvierailu Satamaidon Porin meijeriin 20.9.2013

Juttu ilmestyy kuvien kera myös Satakuntalainen-lehdessä

Jokapäiväinen biojätteemme

Kun olin lapsi, meillä kotona oli possunämpäri. Siihen laitettiin kaikki perunankuorista kaffenporoihin, ja kun ämpäri oli täysi, se napattiin mukaan iltasikalaan, ja sisältö kipattiin kaukaloon. Jossakin vaiheessa EU-säädökset kielsivät syöttämästä tuotantoeläimille kuumentamattomia ruuantähteitä, ja ämpärin sisältö nakattiin lietemonttuun mätänemään. Maalaistaloissa on kierrätetty muodikkaasti biojätteitä niin kauan kuin eläimiä on nurkissa ollut, nykyään possun virkaa toimittaa vihreä roskasäiliö kerrostalon takapihalla. Vaikka äidilleni oli biojäte terminä hiukan outo, ymmärsi hän tietysti saman tien mitä sekajätteen vieressä nököttävään ämpäriin lajitellaan heti kun sanoin sen olevan se vanha possunämpäri.

Nykyajan lapset opetetaan esikoulusta asti lajittelemaan ruoantähteiden lisäksi metallit, lasi ja vaaralliset jätteet. Moni lapsi näyttää vanhemmilleen mallia kierrätyksestä, jota nuori sukupolvi pitää enemmän itsestäänselvyytenä kuin vanhemmat ikätoverit. Maalaisjärjellä ajateltuna kaiken roinan kippaaminen samaan roskikseen onkin todella älytöntä, suurimmasta osasta jätettä kun saa käsiteltyä uutta materiaalia ja kaatopaikkojen kuormitus kevenee edes hiukan. Kuulin kerran sattumalta keskustelun, jossa vanhempi herra kertoi tyytyväisenä kätkevänsä loisteputket tavallisen jätteen sekaan. Vaivoin pidättäydyin kiljaisemasta, miten älytöntä esimerkkiä lapsenlapset moisesta hulluudesta saavat! Samalla vaivalla sen laittaisi vaarallisen jätteen kierrätyskasaankin, vaikkei se yhtä jännittävältä ehkä tunnukaan?

Hulluuden rajalla käväistiin myös lasteni ala-asteella, joka sai hetkellisen kiellon tarjota edellisen päivän ateriantähteitä toisena ruokavaihtoehtona. Keittäjä on pystynyt normaalin työnsä ohella hoitamaan ylijääneet ruuat asianmukaisesti kylmään ja laittanut niitä esille seuraavana päivänä. Tämä tapa on lasten ja opettajien mieleen, ja koulu sai tyrmistynyttä palautetta oppilailta, kun tämän syyslukukauden alkaessa ”eilisiä” ei enää ollutkaan tarjolla. Kaupungin ruokapalveluista oli annettu kielto tarjota mitään muuta kuin saman päivän ruokia, perusteena epämääräinen ”kun muuallakaan ei ole siihen lupaa”. Sen sijaan, että ruoka olisi tullut hyötykäyttöön, se oli käsketty kipata sekajätteisiin. Onneksi asia saatiin nopeasti oikealle tolalle, ja nyt on kaikilla Huittisten kouluilla lupa jakaa myös edellisen päivän ruokaa jos vain ne vain pystytään asianmukaisesti jäähdyttämään ja keittolan resurssit siihen venyvät.

Meillä on biojäteämpärin lisäksi kanankeppo muutamaa kotikanaa varten. Siihen laitetaan tähteet, ja lasten kaveritkin tietävät, että jos ei lautasta jaksa syödä ihan tyhjäksi, kana kyllä syö. Harmi vain, siivekkäät ystävämme ovat possua nirsompia. Kiposta lennätetään armotta pois esimerkiksi raa’at perunankuoret, toki nekin aikanaan maatuvat kuivikkeen mukana tunkiossa. Palkaksi maukkaista jämäruuista saamme herkullisia kananmunia, joiden keltuaisen väri lähentelee oranssia niin että kakkutaikinakin on kauniin keltaista. Ehkäpä omat lapset aikuisina muistelevat aina kierrätyksestä puhuttaessa kanankeppoa, ihan kuten minä sitä vihreää possunämpäriä?

Sari Harakka

Kirjoitus julkaistu 18.9.2013 Satakuntalainen-lehdessä

Nopeajalkaiset nuorukaiset

Saimme heinäkuussa päiväksi Suomi Areenan Huittisiin. Sää suosi, kirkkopuisto oli tapahtumalle upea miljöö ja kansaa oli liikkeellä. Paneelikeskustelujen jälkeen oli meille luottamushenkilöille järjestetty hiukan erilaista ohjelmaa. Aktiivinen nuorisovaltuusto haastoi ensin sählyotteluun ja sen jälkeen nuorisoklubille keskustelemaan. Halusin kilpailuhenkisenä tyyppinä ehdottomasti osallistua otteluun, ja arvelin pärjääväni hyvän juoksukuntoni ansiosta mainiosti. Paikan päällä selvisi, että kaukalo oli minikokoinen karsina torin reunassa, ilmeisesti suunnittelussa oli otettu huomioon valtuuston ikä ja kunto. Päätin vaihtaa taktiikkaa ja huitoa menemään aina kun pallon näen. Pelata en osaa, mutta vauhti korvannee tekniikan, tuumin.

Saimme kokoon kolme ketjua, joita vaihdettiin aina maalista. Peli eteni niin kuin etukäteen pelkäsimme. Nuo nopeajalkaiset ja kauniit nuorisovaltuutetut veivät porukkaamme kuin laskiämpäriä. Peli päättyi 10-4 tappioon, mutta taistelimme urheasti ja oma taktiikkani piti. Hulluna laukomalla tein kaksi maalia, jotka lisään ehdottomasti toistaiseksi lyhyen ansioluetteloni maineikkaaksi jatkoksi.

Puolen tunnin taistelun jälkeen siirryttiin viereiselle nuorisoklubille kahville ja mehulle. Nuoret olivat kirjoittaneet pöytiin omaa elämäänsä koskettavia kysymyksiä, ja jakaannuimme keskustelemaan niin, että kaikissa pöydissä oli sekä luottamushenkilöitä että nuorisovaltuutettuja. He toivoivat vastauksia esimerkiksi miten Huittisissa kesätyönhankinta helpottuisi tai miksei keskustassa voisi olla uimarantaa. Ainakin omalla kohdallani tilanne oli enemmän saava kuin antava. Oli mielenkiintoista jututtaa eri elämäntilanteessa olevia ihmisiä, joiden elämää en kunnolla tunne. Vanha en toki ole itsekään ainakaan omasta mielestäni,  mutta siinä nuorten kanssa keskustellessa huomasin, että tässä elämäntilanteessa nuorison asiat ovat olleet kaukaisia. Nyt, näiden fiksujen ja avointen nuorten itse kertoessa asioistaan, tuli halu auttaa ja vaikuttaa.

Sen lisäksi, että meidän valtuutettujen pitää muistaa myös tämä lapsuuden ja aikuisuuden välissä harhaileva kansanosa lasten, työssäkäyvien ja vanhusten lisäksi kannustan nuoria itseään vaatimaan vastauksia omaa elämää koskeviin kysymyksiin. Vaikuttamisen kanavia kannattaa käyttää tärkeissä asioissa. Facebookissa huutelu tai adressien lähettely ei välttämättä ole se oikea keino, vaikka se nykyään helppoa ja suosittua onkin. Suora yhteydenotto päättäjiin tai aloitteiden teko nuorisovaltuuston kautta vie viestiä siitä, että nuoret oikeasti haluavat vaikuttaa omaan elämäänsä asiallisella tavalla. Ja jos joku yhteyttä iästä riippumatta ottaa, on vastapuolenkin otettava asia vakavasti. Jos ei muu auta, niin voi yrittää muistella omaa nuoruuttaan. Kukapa meistä ei olisi, silloin joskus aikoja sitten muinaisuudessa, halunnut mukavaa harrastuspaikkaa tai kattoa päänsä päälle talvikylmällä kartsalla?

Sari Harakka

Julkaistu myös elokuun 2013 Satakuntalaisessa

Palavaa asiaa

Lauantaina 4.5.2013 vähän ennen aamu seitsemää sain puhelinsoiton, jota olin odottanut ja pelännyt jo yli vuosikymmenen eli sen ajan, jonka minulla on jonkinlainen sikala ollut vastuullani. Porsastuotantoyhtiömme Koskinasula Oy:n työntekijä, jonka Suomen kielen taito ei riittänyt hätäkeskukseen soittamiseen, ilmoitti, että yhdessä sikalan porsitusosastossa oli runsaasti savua mutta liekkejä ei näy. Siitä alkoi sitten vilkkain aamupäivä vähään aikaan.

Soitin hätäkeskukseen ja kerroin, että kyseessä on 7000m2 rakennus eli väkeä saa laittaa tulemaan sen verran kuin sitä löytyy. Pienellä paikkakunnalla asumisessa on se hyvä puoli, että asioita voi yleensä hoitaa tuttujen ihmisten kanssa. Niin nytkin. Välittömästi hätäpuhelun jälkeen soitin sähköurakoitsijallemme Pekka Mäelle, joka kuuluu Vampulan VPK:aan ja tuntee rakennuksemme läpikotaisin. Ilmoitin hänelle porsitusosaston numeron, jotta he osasivat tulla heti oikealle kulmalle sikalalla. Pekka puolestaan oli älynnyt soittaa matkalta paloautosta omille asentajilleen, että heitä todennäköisesti tullaan tarvitsemaan paikalla.

 Lähdin ajamaan neljän kilometrin matkaa sikalalle ja ehdin sinne vähän ennen palokuntaa. Päälle päin mikään ei kertonut mistään poikkeavasta mutta näky porsitusosastolla oli hurja. Tuloilmapuhaltimen kohdalla katossa oli musta reikä ja savua oli edelleen runsaasti vaikka varsinainen palo olikin tukehtunut hapen puutteeseen ja hyvään tuuriin. Loisteputkien suojakuvut olivat sulaneet muodottomiksi ja katosta roikkuvat lämpölamppujen pistorasiat olivat kuin valuneita kynttilöitä. Suureksi ihmeeksi kaikki eläimet olivat hengissä. Osastossa oli 36 emakkoa, joista noin puolet olivat porsineet ja loput porsivat muutama päivä palon jälkeen. Lopetimme kaikkiaan seitsemän emakkoa, jotka olivat saaneet palavaa materiaalia päälleen.

Palokunta saapui noin 15 minuuttia hälytyksestä. Yksiköitä saapui kaikkiaan 13 eli palomestarin mukaan kaikki sillä hetkellä saatavilla olevat. Savusukeltajat hyökkäsivät sikalan ullakkotilaan etsimään palopesäkkeitä. Hyvin nopeasti selvisi, että tilanne saadaan pysymään hallinnassa. Kahdeksan jälkeen palokunnan touhutessa edelleen ullakolla ja sisätilojen tuuletuksen parissa alkoivat sähkömiehet vetää uutta valaistusta palaneeseen osastoon.

Tämän jälkeen pääsimme tutkimaan vaurioita sekä syitä ja seurauksia. Alusta asti näytti selvältä, että palo oli saanut alkunsa tuloilmapuhaltimen moottorista, joka puolestaan oli sytyttänyt polyuretaanista valmistetun horminsa palamaan. Tästä tuli oli levinnyt ullakolle, josta ko. puhallin ottaa ilmansa. Ullakko oli osastoitu 220m2 palo-osastoihin eli alapuolella olevien porsitusosastoiden kokoiseksi. Yksi kattotuolin alapaarre oli palanut pois parin metrin matkalta ja kaksi muuta oli hiiltynyt pahoin. Aluskate oli hävinnyt lähes koko osastosta mutta kipsilevyiset palokatkot ja niiden päälle tungettu kivivilla olivat pitäneet savukaasut sisällään ja kuumuuden. Hormi oli ilmeisesti sulanut ja palanut niin nopeasti, ettei kuumuus enää riittänyt pitämään paloa yllä. Todella lähellä suurpaloa kuitenkin käytiin.

Tuotantorakennuksia palaa Suomessa valitettavan paljon. Päivälleen viikkoa ennen meidän paloamme paloi sikala Aurassa todella tuhoisasti ja helmikuussa Loimaalla. Tätä kirjoittaessa tuli juuri tieto Maalahdessa sattuneesta sikalapalosta. Erittäin ikäviä tapauksia kaikki. Monesti palon syttymissyyn selvittäminen pahasti palaneesta sikalasta on kutakuinkin mahdotonta. Siksi katsoin, että meillä sattunut läheltä piti tapaus piti pyrkiä hyödyntämään, jotta tulevaisuudessa paloriskiä tiloilla pystytään pienentämään. Järjestimme yhdessä vakuutusyhtiön riskinhallintapäällikön kanssa pari viikkoa palon jälkeen sikalallamme tilaisuuden, johon kutsuimme väkeä pelastuslaitoksilta, vakuutusyhtiöstä, Tukesista sekä alan lehdistöstä. Vakuutusalalla oli tiedossa monia tapauksia, joissa palon epäillään syttyneen ilmanvaihtolaitteista. Nyt he pääsivät tutkimaan alkutilanteeseen pysähtynyttä paloa ja sen leviämistä. Toivottavasti tästä saadaan jotain konkreettista tulevaisuuden rakennussuunnitteluun ja huomioitavia asioita jo rakennettuihin tuotantotiloihin.

Uskon, että lähes jokaisen kotieläin tuottajan pahin kuviteltavissa oleva tilanne on juuri tuotantorakennuksen ja ennen kaikkea eläinten tuhoutuminen tulipalossa. Sika-ala on viime vuosina panostanut valtavasti eläinten hyvinvointiin. Myös viranomaiset ovat ahkeroineet hyvinkin tarkkoja säädöksiä tarvittavien virikkeiden määrästä yms. Mielestäni säästyminen palolta on merkittävä asia myös hyvinvointi näkökulmasta. Täytynee jollain sopivalla foorumilla ottaa puheeksi, olisiko mahdollista suunnata esim. hyvinvointitukea tulevaisuudessa entistä enemmän mm. paloilmaisinjärjestelmiin tai  automaattisiin sammutusjärjestelmiin. Rakennussäädöksissä olisi hyvä miettiä miksi esimerkiksi ilmanvaihtohormit tehdään suorastaan paloa edistävistä materiaaleista tai miksi aluskate palaa pois mutta hämähäkinseitit jäävät jäljelle?

Lopuksi toivotan hyvää kesää kaikille ja jaksamista tuottajille porsasruuhkan keskellä. Tavataan Farmari-näyttelyssä Suomen Sikayrittäjien osastolla!

Martin Ylikännö

Kuntatalous, säästöt ja sairaspoissaolot

Huittisten kaupungin, samoin kuin valtaosan Suomen kuntien, talous on enemmän tai vähemmän heikoissa kantimissa. Veroja jouduttaneen korottamaan ja merkittäviä säästöjä olisi silti saatava aikaan. Yhtälö näyttää mahdottomalta, kun kustannukset samaan aikaan nousevat kautta linjan. Menoja lisäävät pakolliset investoinnit mm. koulupuolella ja terveyskeskuksessa. Lauttakylän ala-asteen mahdollisen homesaneerauksen hintaa voidaan vain arvuutella. Oma veikkaukseni on kallis. Kolmelle seuraavalle vuodelle on suunnitteilla lähes 550 000€ säästöt per vuosi.

Huittisten kaupungin tämän vuoden talousarviossa toimintakate eli kaupungin toiminnasta syntyvien tulojen ja menojen erotus ilman verotuloja ja valtionosuuksia on noin -55milj.€. Tavoitellut säästöt ovat siis yhden prosentin luokkaa vuodessa kolmen vuoden ajan. Veronkorotuksia on luvassa paljon enemmän. Niitä on ainakin virkamiesjohdon mukaan tarkoitus kerätä vuosittain ensi vuodesta alkaen noin 1,1milj.€ lisää. Toivottavasti kuntalaiset ymmärtävät säilyttää työpaikkansa ja pitää yrityksensä kannattavina. Muuten virkamiehet joutuvat ihan tosissaan miettimään säästöjä ja sehän ei ole kivaa.

Suomessa on viime vuodet kauhisteltu Kreikan ylisuurta julkista sektoria. Kreikassa on 10 miljoonaa asukasta, Suomessa 5 miljoonaa. Kuitenkin julkisella sektorilla työskenteleviä on molemmissa maissa lukumääräisesti yhtä paljon. Julkinen sektorimme on siis 100% niin ylisuuri kuin helleenien. Suomen kunnat ja valtio velkaantuvat kiihtyvällä vauhdilla vuodesta toiseen. Ainoa asia, joka meidät todellisuudessa erottaa kreikkalaisista on se, että Suomi toistaiseksi saa lainaa. On aivan varmaa, että se viimeinenkin lainaerä tulee nostetuksi, jos velkaantumista ei saada kuriin. Loputtomasti ei voi kuluttaa enemmän kuin tienaa. Tämä on selvää valtaosalle ihmisistä, kun kyseessä on oma talous. Täysin samat lainalaisuudet ovat kuitenkin voimassa myös valtion ja kuntien taloudessa.

Lähivuosina Suomessa on pakko alkaa vähentää väkeä kuntien palkkalistoilta ja vauhdilla. Verojen korotusten osalta pää tulee vetävän käteen viimeistään silloin, kun olemme verottaneet loputkin kilpailukyvystämme ja tuottavat vientialat siirtyneet otollisempiin asemiin, kuka Viroon, kuka kauemmas. Tällöin jäljelle jäävät pelkät palvelualat, joko julkiset tai yksityiset. Ihan oikeasti yhteiskunta ei pysty toimimaan niin, että Matti on kaupan kassalla töissä, maksaa palkastaan veroa, jolla Maijan Matin lapsen hoidosta kunnan kautta saama palkka rahoitetaan ja palkan Maija taas kantaa Matille kauppaan jne.

Huittisten kaupungilla on tässä(kin) asiassa ässä hihassaan. Meillä nimittäin on helppo konsti alentaa kaupungin henkilöstökuluja ilman, että ketään joudutaan irtisanomaan tai mitään hommia jätettäisiin hoitamatta. Huittisten kaupungin työntekijät sairauslomailevat keskimäärin 14,2 päivää vuodessa, kun tämä luku koko maassa on 8,4 päivää. Viime vuonna Huittisten henkilöstö sairasti 10 263 päivää. Nyt olisi kaupungin työnantajana korkea aika alkaa selvittää, mikä Huittisissa sairastuttaa ihmisiä näin valtavasti keskiarvoa enemmän. Kyseessä on paha työsuojelun epäonnistuminen, jonka nopeaa korjaamista ei luulisi edes vasemmiston vastustavan. Huittisten tulisi ottaa kunnianhimoiseksi tavoitteeksi puolittaa nykyiset sairauspoissaolot alle valtakunnallisen keskiarvon eli 7,1 päivään vuodessa. Tämä tarkoittaisi 5132 kahta päivää vuodessa. Kun lasketaan, että vuodessa on 220 työpäivää, säästyisi vuodessa 23 työntekijän tai viranhaltijan eli siis sijaisen palkka ilman, että kukaan huomaisi palveluissa mitään eroa aikaisempaan. Jos oletamme keskimääräisestä työntekijästä aiheutuvien työvoimakustannusten olevan 50 000€ vuodessa, säästöä syntyisi 1 150 000€ eli nyt suunniteltujen veronkorotusten verran. Miettikääpä sitä!

Martin Ylikännö 

Julkaistu lyhennettynä Lauttakylän Lehden lukijan sanassa 27.6.2013

Kotimaista grilleihin!

Hyvää, kotimaista juhannusta kaikille!

AVOIN KIRJE HKScan OYJ:LLE

Helsingin Sanomat uutisoi 20.6.2013 lihan tuonnista Suomeen. Juttu keskittyi tuontiin Brasiliasta, josta tuodaan Suomeen merkittäviä määriä lähinnä naudan- ja broilerin lihaa. Kommentteja oli pyydetty useilta maahantuontia harjoittavilta toimijoilta. Lausunnot kautta linjan olivat vältteleviä. Kilpailevat yritykset olivat kiitettävän yksimielisiä siitä, ettei lihan alkuperää tarvitse avata kuluttajille kovinkaan tarkasti.

Jokainen yritys tietysti valitsee tiedotuslinjansa itsenäisesti ja vastaa siitä. Kiinnitin kuitenkin huomiota melkoiseen ristiriitaan. HS:n jutussa oli haastateltu HKScan Oyj:n viestintäjohtaja Marja-Leena Dahlskogia, joka lausui sanatarkasti: ”Yhtiössä päädyttiin siihen, ettei ulkomailta tulevan lihan ruokaketjun avaaminen hyödytä HKScanin liiketoimintaa.”

Samana päivänä meidän HKScanin suomalaisten tuottajien postilaatikoihin ilmestyi HKScanin hankintayhtiön HKAgrin tuottajille suunnattu Kotitilalta-lehti, jonka pääkirjoituksessa HKAgrin toimitusjohtaja Veli-Matti Jäppilä kirjoittaa seuraavaa: ”Meidän on ketjuna yhdessä varmistettava, että läpinäkyvyyden ja jäljitettävyyden merkitys kasvaa. Tunteiden ohjatessa kuluttajien valintoja on huolehdittava erityisen tarkkaan tuotantoketjun läpinäkyvyydestä sekä siitä, että oma tekemisemme on lupausten tasolla.”

Mielenkiintoista, että pörssiyhtiö, joka normaalisti on hyvin tarkka tiedotuksestaan, antaa samana päivänä julkisuuteen kaksi näin täysin päinvastaista lausuntoa. Kotimaisen tuotannon osalta avoimuus ja läpinäkyvyys ovat tärkeitä mutta eivät tuontiraaka-aineen osalta? Suomessa HKScan, kuten muutkin kotimaasta lihaa hankkivat yritykset, edellyttää sopimustuottajiltaan kurinalaista ja hyvin säänneltyä tuotantoa omine kansallisen- ja EU-lainsäädännön ylittävine sääntöineen.

Yksittäisenä tuottajana sekä tuottajien valtuuttamana edustajana kannatan itsekin läpinäkyvää, avointa ja vastuullista tuotantoa. Olen aina ollut valmis päästämään halukkaat kuluttajat ja toimittajat tutustumaan sikalani toimintaa ja kertonut julkisuudessa myös niistä asioista, joissa meillä vielä on ollut parantamisen varaa. Haluaisin myös kotimaisen lihateollisuutemme osallistuvan ja sitoutuvan tähän. Erityisesti toivon, että samat kriteerit koskevat niin kotimaista tuotantoa kuin tuontiakin. On erittäin ikävää, jos alan suurimmat toimijat ajavat tässä asiassa ns. kaksilla rattailla.

Kysynkin nyt kumpi todellisuudessa on HKScan Oyj:n virallinen linja, läpinäkyvyyden vai salailun lisääminen? Toivottavasti yhtiö saa muodostettua tästä yksimielisen kannan.

Lopuksi toivon kuluttajilta tukea ja ymmärtämystä meille suomalisille ruuantuottajille, jotka joudumme toimimaan koko ajan härskimmäksi muuttuvan kansainvälisen agribisneksen puristuksessa. Kannattaa muistaa, että mitä suurempi osa syömästämme ruuasta on tuotettu Suomen ulkopuolella, sitä vähemmän suomalaiset kuluttajat voivat tuotannon laatuun, eettisyyteen ja vastuullisuuteen vaikuttaa. Jos on kysyttävää tuotannosta, ottakaa rohkeasti yhteyttä vaikka allekirjoittaneeseen tai johonkuhun muuhun tuottajaan. Keskustelemme mielellämme tuotannosta asiakkaamme eli suomalaisen kuluttajan kanssa.

Martin Ylikännö

puheenjohtaja

Suomen Sikayrittäjät ry

Julkaistu myös Helsingin Sanomien ja Maaseudun Tulevaisuuden mielipideosastoilla viikolla 26/2013

Kevyen liikenteen ehdoin

Huittisten kaupunkikeskustan kehittämishankkeella on huittislaisittain katsottuna kunnianhimoinen tavoite: ajokulttuurin muutos. Huomiota ovat saaneet sekä keskustataajamaan soveltumattomat tilannenopeudet että muun liikenteen huomioiminen. Miten tavoittaa kevyttä liikennettä kunnioittava ja sen paremmin huomioon ottava ajokulttuuri, kun se pelkästään ajoradalla on, mitä on?

Autoilija ei ole ainoa, jolle kevyen liikenteen huomioiminen tuottaa hankaluuksia.  Pyöräily Huittisten keskustassa on paitsi hankalaa ja epämukavaa, myös turvatonta rikkonaisista päällysteistä, kivetyksistä, heikosta talvikunnossapidosta ja näkyvyydeltään heikoista kadunkulmista johtuen. Kehittämishankkeen myötä olisikin syytä parantaa jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden kulkumahdollisuuksia.

Polkupyöräilijälle pyörä on autoon rinnastuva kulkuneuvo ja monesti ensisijainen sellainen. Pyöräilijä, siinä missä autoilijakin, toivoo matkantekonsa olevan vaivatonta, turvallista ja mukavaa – miksei nopeaakin.
Muun liikenteen huomioiminen on sujuvan kulkemisen kirjaimellinen elinehto. Velvollisuutensa ja oikeutensa tunteva ja täyttävä kulkija on havaintoni mukaan useammin pyöräilijä kuin autoilija. Käytännössä on niin, että juuri pyöräilijä on se, jonka sija on tyytyä ensisijaisesti ajoneuvoliikenteelle ja jalankulkijoille rajattuihin resursseihin.
Mikä lienisikään meteli, jos olisi autoilijoiden tyytyminen kevyen liikenteen väylien ajo-olosuhteisiin, laadusta puhumattakaan?

Huittisten keskustaa ei ole suunniteltu pyöräilijälle: kevyen liikenteen väylät ovat ahtaita ja tiheän rakennuskannan vuoksi vaaratilanteita aiheuttavia. Voisikin olla aiheellista harkita osuuksien rajaamista jalankulkijoiden käyttöön. Pyöräilijöiden liikkuminen muun liikenteen joukossa on luonnollinen vaihtoehto suuremmissa kaupunkikeskustoissa ja lisäisi kaikkien keskustassa liikkuvien kulkuturvallisuutta.
Pyöräilijänä koen mielekkäämmäksi pyöräilyn ajoradan reunassa, osana muuta liikennettä. Siellä en aiheuta uhkatilanteita hitaammin liikkuvalle kevyelle liikenteelle ja tulen huomioiduksi tasavertaisena tiellä liikkujana. Ennen kaikkea, liikkumiseni varsinaisella ajoradalla ei aiheuta vahinkoa kulkuneuvolleni!

Pyöräily on erinomainen (hyöty-)liikuntamuoto ja vaihtoehto ympäristötietoiselle kaupunkilaiselle. Uskoisin, että pyöräilijöiden ottaminen osaksi muuta liikennettä olisi omiaan muuttamaan täkäläistä ajokulttuuria ja laskemaan sekä ajoneuvoliikenteen määrää että ydinkeskustan ajonopeuksia.

Soile Tuominen
nuoriso- ja liikuntalautakunnan jäsen

Julkaistu myös Lauttakylän Lehden lukijan sanassa 18.6.2013

Työtä, työtä!

Tätä kirjoitettaessa vietetään suomalaisen työn päivää eli vappua. Koska pikkuisen kärjistäen vappu perinteisesti on ylioppilaiden ja kommunistien juhla enkä itse kuulu kumpaankaan viiteryhmään, vietin tämänkin vapun työn merkeissä.

Sen verran luin yhteenvetoja eri poliitikkojen vappupuheista, että huomasin työllisyyden puhuttavan. Lisää työpaikkoja suomalaisille tuntuivat toivovan kaikki. Keinot vaihtelivat puolueen mukaan. Vasemmalta laidalta vaadittiin suuryrityksiä investoimaan ja työllistämään, oikealla kannettiin huolta nuorista, keskellä haluttiin ajaa koko Suomen etua ja luoda tuontia korvaavaa tuotantoa.

Päättäjät ovat huolissaan oikeista asioista. Suomessa työllisyyden kehitys on huolestuttava. Vielä huolestuttavampi se on koko Euroopassa. EU:n työttömyysprosentti on noin 12 %. Tilanteen karmeuden näkee selvästi, kun katsoo kehitystä vuodesta 2008 tähän päivään. Keväällä 2008 unionin kansalaista oli työttöminä vähän alle 7 % ja kaikkien jäsenmaiden luvut olivat hyvin lähellä toisiaan.  Nousua on ollut mutta se on jakautunut kovin epätasaisesti. Saksassa kehitys on ollut hyvää ja työttömyys painunut alle kuuden prosentin. Espanjassa ja Kreikassa on noustu viidessä vuodessa alle kymmenestä ihan pikkuista vaille 30 %:n. Suomessa ollaan hyvin lähellä kymmenen prosentin työttömyyttä. Jäsenmaiden välinen kuilu on tässäkin asiassa revennyt suureksi.

Työttömyys on vaarallista. Se tuo mukanaan helposti yleisen elämänhallinnan menestyksen ja syrjäytymisen. Tästä syystä erityisen vaarallista on nuorisotyöttömyys. Historiasta tiedämme, että lähes kaikki suuret yhteiskunnalliset mullistukset ja murhenäytelmät vaativat moottorikseen suuren joukon joutilaita ja toivonsa menettäneitä nuoria miehiä. Venäjän vallankumoukset 1917, Hitlerin valtaannousu 1930-luvun Saksassa, Iranin islamilainen vallankumous 1979 ja viimeisempänä arabikevät 2011 ovat helposti mieleen tulevia, mutta eivät ainoita esimerkkejä. Valtaapitävät ovat eri aikoina tiedostaneet tämän riskin ja koettaneet parhaansa mukaan järjestää nuorille miehille mielekästä, tai mitä hyvänsä tekemistä. Nuorisoa on lähetetty milloin ristiretkille, uudisasukkaiksi siirtomaihin tai muuten vaan sotimaan toisiaan vastaan. Suomessakin annettiin sodan jälkeen rintamamiehille uudistiloja raivattaviksi pitkin korpia osittain tästäkin syystä. Sodasta kotiutuneista lähes puolesta miljoonasta näköalattomasta nuoresta olisi varmasti ollut harmia ilman tätä järjestelyä vaikka luultavasti ainakin osa päättäjistä ymmärsi, etteivät nämä tilat ole pitkään elinkelpoisia. Elinkelpoisuus riitti kuitenkin juuri sen parikymmentä tarvittavaa vuotta, jotta nuorison turhautuminen saatiin siirrettyä yhdellä sukupolvella eteenpäin. 1960-luvulla yhteiskunta oli valmiimpi ottamaan vastaan nuorisoliikehdinnän, joka 40-luvun oloissa olisi voinut johtaa vallankumoukseen. 60-luvulla se johti enää plakaattien kantamiseen kadulla ja sai hurjimmillaankin ylioppilaat valtaamaan vain oman talonsa.

Nyt tällaisen kehityksen riksi Euroopassa on korkeampi kuin kertaakaan sitten 1930-luvun. Tilanne Kreikassa ja Espanjassa on niin paha, että se saattaa lähi vuosina johtaa jopa sisällissotaan EU:n alueella. Tästä syystä on tärkeää, että talous saadaan nopeasti kasvu-uralle näissä maissa. Euron käyttöönotossa on ollut paljon myönteistäkin mutta nyt heikoimmat jäsenmaat ovat valuutan vankeja, eivätkä voi parantaa kilpailukykyään valuuttapolitiikan keinoin.

Suomessa tilanne ei vielä ole konkreettisesti räjähtämässä käsiin mutta nykyinen suunta on saatava kääntymään mahdollisimman pian, jos mielimme säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan ja nykyisen kaltaisen järjestelmämme. Työttömyysturvan kehittämistä kannustavammaksi, työllistämisen esteiden poistamiseksi sekä yrittäjyyden houkuttelevuuden lisäämiseksi olisikin nyt tehtävä kaikki mahdollinen. Keskusta esitti 90-luvun lopulla työreformia, joka silloin ammuttiin alas vähän joka suunnasta. Olisikohan nyt aika Juha Sipilän johdolla ottaa riski ja esitellä Työreformi 2.0?

Martin Ylikännö  

Minä-minä-maan sadonkorjuu

Suomalainen koululaitos on ajautunut kriisiin. Opettajat ovat voimattomia ja kykenemättömiä ylläpitämään asemansa vaatimaa auktoriteettia tilanteessa, jossa vastakkain asettuvat lainsäädäntö ja kasvatus - tai pikemminkin sen puute. Koulu-, oppimis- ja opetusrauha ovat opetuksen ja sen onnistumisen keskeiset tekijät. Jokaisella koululaisella, niin opiskelijalla kuin koulun henkilökunnallakin, on oikeus rauhalliseen ja oppimista sekä opettamista edistävään kouluympäristöön. Oikeuksien välttämätön edellytys taas on se, että jokainen tässä ympäristössä toimiva yksilö on velvollinen toimimaan työrauhan toteutumisen edellyttämällä tavalla. Viimeaikaiset tapahtumat ja aiheesta käyty yleinen keskustelu liittyen Helsingin Alppilaan ja Sastamalan Sylväälle kertovat lisääntyneestä rauhattomuudesta ja epävarmuudesta toimia järjestyksen ylläpitämiseksi. Milloin koulunkäynnistä tuli näin hankalaa?

Syitä tilanteeseen on ehditty hakea monesta suunnasta. Yhtäältä syytetään järjestelmää: opetusyksikköjen ja luokkakokojen kasvamista ja opettajan rajallisia mahdollisuuksia tukea niitä, jotka tukea tarvitsisivat. Lainsäädäntö takaa oikeudet koululaiselle, mutta jättää opettajan ilman välineitä toimia oikeuksien toteutumiseksi. Oma aiheensa on kiristynyt kuntatalous, jota voinee tänäpäinä syyttää lähes kaikesta; tässä tapauksessa resurssien rajallisuudesta kärsivät konkreettisesti lapset luokissaan. Toisaalta ongelma on kasvatuksessa ja tapakulttuurin muutoksessa: lapset ovat kurittomia, huonotapaisia ja kyvyttömiä kunnioittamaan auktoriteetteja, kiitos niin sanotun vapaan kasvatuksen tai kadoksissa olevan vanhemmuuden. Koulukiusaamisesta kärsii yhä kasvava osa koululaisia huolimatta kiusaamisen ehkäisemiseksi tehdyistä toimenpideohjelmista  ja varhaisen puuttumisen malleista. Vastakkainasettelu perheen ja koulun välillä kasvaa, eikä johda ainakaan lapsen edun toteutumiseen, vaikka sen nimissä toimittaisiinkin.

Keskustanuoret otti huhtukuussa kantaa koulurauhan puolesta vaatimalla toimia koulukiusaamisen vähentämiseksi. Kannanotossa todettiin esimerkiksi, että "Nykyisellään perusopetuslaki antaa oppilaalle oikeuden turvalliseen opiskeluympäristöön, mutta se ei määrittele edes sitä mitä kiusaaminen on, tai miten asiat selvitetään. Tasapuolisen kohtelun puolesta pitää määrittelyn olla tätä tarkempaa." Lainsäädäntö on yksi tapa puuttua asioihin ja vaikuttaa suoraan niin koululaisten kuin opettajienkin arkeen. Sen merkitystä ei pidä vähätellä - varsinkaan, jos se kykenee tarjoamaan ratkaisun koettuun ongelmaan.

Vaikka mihinkään konkreettiseen ei tällä tasolla vielä päädyttäisikään, on kadonneen koulurauhan perään haikailussa ja heränneessä keskustelussa paljon hyvää: yleisellä tasolla käyttävä herättelevä mielipiteiden vaihto on omiaan ravistelemaan silminnähden köyhtynyttä asenneilmapiiriä. Maailma, jossa vahvat ja suurinta ääntä pitävät - ne kilpailukykyisimmät - pärjäävät, on myrkkyä yhtesöllisyydelle ja toisesta ihmisestä välittämiselle. Kun nuoriin on läpi lapsuuden iskostettu mantra kilpailuyhteiskunnasta ja itse pärjäämisen tärkeydestä, ei ole ihme, että yhteishenki kärsii. Pitää aina olla parempi, vahvempi, taitavampi, kauniimpi, pidempi tai ihan mitä vaan, kunhan ei sijoitu keskinkertaisten kastiin. Ainaisesta kilpailusta johtuen pahoin voidaan niin koulussa kuin työpaikoillakin.

Koulukiusaammista ei voi kieltää lailla, eikä asenneongelmaa kriminalisoida. Maailman parhaaksi mainitun koululaitoksen läpi käyneenä ei voi kuin ihmetellä, missä on menty vikaan, kun sukupolvi toisensa jälkeen on kyvyttömämpi tuntemaan empatiaa. Koulukiusaaminen ja häiriökäyttäytyminen kertovat kuitenkin ennen kaikkea siitä, että yksilö on kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan ja punnitsemaan toimiaan suhteessa tähän mahdollisesti heikompaan yksilöön tai ryhmään. Sosiaalisen eläimen laumahengen kehittymistä ei voi jättää yksin koululaitoksen harteille, sillä lapsen ensisijainen samaistumisen kohde on ja tulee olla oma perhe. Perheyksikkö ei voi perustua kilpailulle, vaan toinen toisestaan välittämiselle. Väittäisin, että huomion ja resurssien kohdistaminen koulun sijaan perheisiin, toisi tullessaan astetta paremman - ja kilpailukykyisemmän - sukupolven.

Soile Tuominen

Mitä tiedämme kuntapolitiikasta?

Kun äiti asettuu ehdolle kuntavaaleissa, saa varautua kysymyksiin. Syyskuusta asti olemme keskustelleet politiikasta 6-, 7- ja 9-vuotiaiden kanssa, ja nämä keskustelut ovat olleet vähintäänkin avartavia. Asioista jutellessa on saanut toki kuulla monta hassua totuutta lasten suusta, mutta toisaalta itselle on kirkastunut monta asiaa. Tuntuu oikeasti tärkeältä edes yrittää vaikuttaa asioihin, kun ekaluokkalainen tekee aloitteen koulutien turvallisuudesta ja tokaluokkalainen esittää energiansäästöviikkoa koko kaupungille. Huittisissa on hieno tapa ottaa mukaan nuorisovaltuutetut lautakuntiin, ja omassa lautakunnassani olen saanut seurata, miten yhteiskunnallinen toimiminen on siirtynyt äidiltä tyttärelle. Jospa omatkin lapset jaksaisivat seurata maailman menoa tarkalla silmällä kun ovat joutuneet väkisin seuraamaan äidin pinnistelyjä esityslistojen ja aloitteiden viidakossa?

Mutinaakin kuuluu. Olen liikaa pois, kokouksia on ”joka ilta”, asioihin perehtyminen katkeaa tämän tästä vierestä kuuluvaan mekkalaan. ”Miksi sää äiti menit niihin vaaleihin”, kuuluu kuopuksen suusta jos iltakokouksia on kahdesti peräkkäin. Ilmeisesti yksi ilta isän iltasadun- ja toimien kanssa on ihan jees, sitten alkavat äidin tiukemmat säännöt tuntua ihan mukavilta.

Mitä siellä vaaleissa (yleisnimitys kaikelle kunnallispolitiikalle kuusivuotiaan näkökulmasta) tehdään? Olen yrittänyt selittää, miten oikeastaan kaikki mitä Huittisissa tapahtuu, on jotenkin liitoksissa politiikkaan. Rakennetaanko tie? Mihin aikaan kouluun mennään? Onko nuokkarilla pelejä? - kaikki nämä asiat päätetään lautakunnissa ja valtuustossa. Se, miten lapset tämän käsittävät, on tietysti toinen juttu. Jokainen vanhempi tietää sen tunteen, kun on mielestään selittänyt hienosti ja lapsentasoisesti jotakin juttua ja sattuu sitten myöhemmin kuulemaan, miten lapsi kertoo asiaa eteenpäin ihan päin mäntyä. Hankalaa on myös yrittää eritellä valtakunnan tasoiset ja kuntapolitiikkaan kuuluvat asiat. Kesäaikaan siirtyminen harmitti keskimmäistämme kovasti, ja lohdutin häntä sanomalla, että kyllä heidän elinaikanaan joku vielä sen tavan lopettaa. Tytön naama kirkastui. ”Äiti, sää oot siellä Huittisten…” Oikaisin äkkiä, että tällaisia asioita päätetään Helsingissä eduskunnassa, siellä isossa talossa, jonka rappusia ja pylväitä syyslomalla ihmeteltiin. ”Ai jaa”, totesi tyttö ja loikki tiehensä. Selostuksesta jäi luultavasti mieleen vain loma.

Kokousten jälkeen iskee pöytäkirjantarkistusnakki jokaiselle vuorollaan, ja otin lautakunnan pöytäkirjantarkistukseen kuopuksen mukaan. Kaupungintalon edessä tyttö katsoi silmät suurina ylöspäin, ja sanoi ”WAU! Onko tämä Suomen suurin rakennus!” Sisälläkin oli tosi hienoa, ja toimituksen jälkeen kävimme kurkkaamassa valtuustosalin ovelta missä äiti kokouksiaan istuu. Lapsi halusi tietää istumapaikkani, ja vaikutti lievästi pettyneeltä, kun en saanut istua ylhäällä isolla tuolilla. Kotona hän kertoi isosiskolleen nähneensä, missä äiti käy kokouksissa. Toinen kysyi, millaista kokoushuoneessa oli? Nuorimmainen vastaa: ”Aika tylsää, tosi paljon tuoleja vaan.” ”Mää arvasin”.

Sari Harakka

Kesäajasta

Viime sunnuntaina oli jälleen päivä, jolloin kelloja siirrettiin tunnilla lähemmäksi juhannusta. Suomessa kesäaikaa on käytetty yhtäjaksoisesti vuodesta 1981 ja koska olen saanut ensimmäisen oman kelloni muistaakseni vuotta aiemmin, olen saanut kunnian olla mukana kaikissa tähänastisissa siirroissa.  Itseäni ja ilmeisesti aika monia muitakin moisen siirtelyn tarkoituksenmukaisuus on alkanut arveluttaa. Ajattelin näin pääsiäisen kunniaksi vähän kerrata kesäajan vaiheita ja miettiä voisimmeko sittenkin selvitä elämästä hengissä ilman siirtelyä.

Kesäajan käyttöä on perusteltu energian säästöllä. Vuorokauden valoisat tunnit saadaan tehokkaaseen käyttöön eikä päivänvaloa haaskata. Kesäaika debytoi aikoinaan ensimmäisen maailman sodan aikaan Saksassa 1916, jolloin alkoi käydä ilmeiseksi, ettei sen kertainenkaan maailmanvalloitus taida sujua ihan kuin Strömsössä.  Sotaa käyvän maan talous alkoi olla huonossa hapessa ja kaikki kivet oli käännettävä säästöjen löytämiseksi. Pari vuotta myöhemmin kävi selväksi, ettei kellon siirtäminen ollut riittävä toimenpide ympärysvaltojen kukistamiseksi mutta toisaalta myös vastapuolella mm. Britannia ja Yhdysvallat olivat ottaneet kesäajan käyttöön samoin perustein. Sodan jälkeen kesäajan käytöstä luovuttiin, koska yllättäen kansalaiset eivät pitäneet kellon siirtelystä.

Noin neljännesvuosisata myöhemmin oltiin jälleen siinä tilanteessa, että Saksan ja sen kanssasotijoiden oli nopeasti keksittävä jotain uutta ja yllättävää pärjätäkseen liittoutuneille. Tässä yhteydessä eli 1942 kesäaikaa kokeiltiin myös Suomessa. Suomessa kokeilu jäi yhden vuoden mittaiseksi, koska jälleen yllättäen kansa ei siitä pitänyt ja ilmeisesti Suomen sodanjohtokin aikoi taipua sille kannalle, ettei kellon siirrolla välttämättä paikata mm. El Alameinin, Stalingradin ja Kurskin taisteluiden sekä muutamien pienenpien harmillisten takaiskujen menetyksiä. Tämän jälkeen kesäaikaa ei tietääkseni ole yritetty käyttää aseena. Toistaiseksi.

Kesäaika koki uuden tulemisen 1970-luvulla. Tällä kerralla syyllisiä eivät olleet saksalaiset vaan jyhkeäprofiiliset sheikit ja heidän edustamansa öljynviejämaiden yhteistyöorganisaatio OPEC eli valtioiden välinen kartelli. OPECin jäsenet olivat suivaantuneet Israelin harmillisesta menestyksestä Jom kippur-sodassa 1973 vaikka Egypti ja Syyria olivat lähes täydellisesti onnistuneet salaamaan sodan aloittaneen yllätyshyökkäyksensä sen kimppuun. OPEC päätti rajoittaa öljynvientiä länsimaihin ja supistaa tuotantomääriä. Seurauksena oli ns. ensimmäinen öljykriisi, jonka takia Suomessakin jouduttiin antamaan määräyksiä mm. asuntojen korkeimmista sallituista lämpötiloista ja rajoittamaan katuvalaistusta.

Öljykriisistä viisastuneina länsimaat alkoivat toden teolla miettiä energiatehokkuuttaan ja tässä vaiheessa keinovalikoimaan nostettiin jo monesti aiemmin tehokkuutensa näyttänyt kesäaika. Koska byrokratia ottaa aikansa, kesäaikaan siirryttiin Euroopassa yleisesti vasta vuonna 1980 eli juuri parahiksi vuotta aiemmin tapahtuneen Iranin vallankumouksen laukaiseman toisen öljykriisin jälkimainingeissa. Suomessa oli tuohon aikaan vielä vallalla sellainen vanhakantainen toimintamalli, ettei eurooppalaisia uutuuksia otettu täällä käyttöön heti ensimmäisenä vaan mukaan lähdettiin vasta vuotta myöhemmin. (Jos kesäaika otettaisiin käyttöön nyt, Suomi todennäköisesti siirtäisi vapaaehtoisesti kelloa kahdella tunnilla, ettei vaan epäiltäisi veneenkeikutuksesta.)

Sitten kesäajan astronomisiin ja globaaleihin perusteisiin. Päivän pituus maapallolla vaihtelee vuodenaikojen ja kunkin paikan etäisyyden navoille, suhteessa. Tästä johtuu se, että kellon siirtelyllä saatava teoreettinenkin hyöty rajoittuu lähinnä lauhkealle vyöhykkeelle eli Euraasian sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikan tietyille alueille. Tropiikissa päivä ja yö ovat vuoden ympäri lähes samanmittaiset ja lähellä napoja, kuten Suomessa, talvella on pimeää ja kesällä valoisaa, kellosta huolimatta.  Kesäaikaan siirrytään kevätpäiväntasauksen jälkeen, jolloin valoisaa on jo yli 12 tuntia vuorokaudessa ja Suomessa valon määrä lisääntyy kiihtyvää vauhtia. Suomessa kesäaikaa voidaankin perustella lähinnä muun Euroopan kanssa suunnilleen samassa ajassa pysymisellä.

Viime vuosina kesäaika onkin kohdannut enenevässä määrin vastustusta maailmalla. Vanhastaan Yhdysvaltain osavaltioista maan etelärajalla sijaitseva Arizona ei sitä käytä ja Australiassa vain kolme eteläisintä osavaltiota käyttää. Varsin tuore kellonsiirtelyn totaalikieltäytyjä on Venäjä, joka jäi viime vuonna pysyvästi kesäaikaan. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että lähes varttikierroksen maapallon ympäri ulottuvalla valtiolla on käytössä yhteensä yhdeksän aikavyöhykettä, joten viisarien siirtelyä piisaa ilman kesäaikaakin. 

Kesäaika ilmiönä kuuluu teolliseen yhteiskuntaan, jossa kaikki toiminta oli hyvin sidottua kelloon. Nykyisin ollaan pääosin siirrytty jälkiteolliseen tietoyhteiskuntaan, joka on ns. aina auki. Kauppaa käydään verkossa ympärivuorokauden, sähköposti kulkee kellonajasta välittämättä ja tällainen sattumablogistikin voi julkaista tuotoksiaan milloin huvittaa. Mielestäni kesäaika ilmiönä joutaisi siirtää historiaan ja kuriositeetiksi, jota sitten myöhemmin voisi muistella ja herättää kummastusta nuorisossa. Tietääkseni asian tiimoilta on jo vireillä nykyisin niin muodikas kansalaisaloite eduskunnalle. Vaikkei allekirjoittanut olekaan mikään fanaattinen kansalaisaloitteen kannattaja, täytyy todeta, että on eduskuntaan turhempiakin aloitteita kiikutettu.

Martin Ylikännö

Hyvin halpaa vai hyvää ja laadukasta?

Suomessa ollaan ottamassa ensimmäistä suurta askelta kohti puhdasta, luonnonmukaista ja lähellä tuotettua ruokaa: kuluttajina olemme vihdoin valmiita korostamaan ruoan hinta-laatu-suhteessa sen jälkimmäistä osa-aluetta. Ruotsissa kuluttaja on ollut kuningas ja ymmärtänyt ostopäätökseen perustuvan oikeutensa vaatia lautaselleen oikeaa ruokaa sen sijaan, mitä ruokateollisuus ruoaksi kutsuu.  Huvittavaa tässä kaikessa on se, että perinteisen suomalaisen ruokakulttuurin, kaiken ravinto-opillisen valistuksen ja THL:n jakamien suositusten sijaan se, mitä vaadittiin, oli pieni hevosenlihaskandaali... Jo on ihminen menettänyt suhteensa ruokaan ja sen tuottamiseen, jos hypermarketin tiskiltä poimittuun tuotteeseen "vahingossa" eksynyt hevonkukku herättää suurempia intohimoja kuin se kaikki ylimääräinen, jota meille ruoan säilyvyyden ja maun parantamiseksi muuten tarjotaan.

Euroopan elintarviketurvallisuusviraston mukaan Suomessa syödään EU:n puhtainta ruokaa. Torjunta- ja kasvinsuojeluainejäämien vähäisyys on kuluttajan näkökulmasta huomionarvoinen asia. Lähituottajan tarjoamaa elintarviketta nautittaessa muuta maailmaa ravisuttaneet terveydelle haitalliset ruokaskandaalit tuntuvat kaukaiselta. Moni meistä suhtautuukin ruokaan ja sen tuottamiseen ruoan alkuperää sen suuremmin pohtimatta, itsestään selvästi; tarpeet tyydytetään kuluttamalla sitä, mitä voiton maksimointiin pyrkivä tuotantoketju meille milloinkin tarjoaa. Tuotantoketjun läpinäkyvyys tulee taata nyt ja jatkossa, mutta vähintään yhtä tärkeää on taata suomalaisen ruoantuottajan ja maatalousyrittäjän mahdollisuudet harjoittaa elinkeinoaan. Vain siten varmistamme sen, että puhtaan suomalaisen ruoan saatavuus on kuluttajalle itsestäänselvyys vastedeskin!

Suomalainen kuluttaja on tottunut ruokavalinnoissaan toteuttamaan kolmen H:n periaatetta: mikä tahansa, mikä on helppoa, hyvää ja halpaa, kelpaa. Valitettavasti yhtälö toimii vähän kuin Juha Sipilän kansantalouskakkara: tasapainon nimissä yhden osion kasvaessa jokin toinen osio vääjäämättä pienenee.  Tässä vaiheessa kriittinen kuluttaja saattaa huomata korjaavansa sitä satoa, jota rahan ehdoilla toteutettu kilpailuttaminen ja monikansallisten tuotantoyhtiöiden markkinavalta ovat ruokkineet.  Riippuvaisuus globaalista ruokataloudesta ei liene sitä, mitä kaikella maapalloistumisella loppujen lopuksi tavoiteltiin. Uhkana on omavaraisuuden jatkuva heikkeneminen. Haluammeko jatkossa lukea uutisia puhtaasta suomalaisesta ruoasta vai ruokateollisuuden keinoja kaihtamattomasta hyväksikäytöstä? Suomalaisen elinkeinotoiminnan tukeminen, kulttuuriperinnön vaaliminen ja terveyttä ja hyvinvointia tukevien ruokavalintojen tekeminen on arvovalinta joka päivä. Niitä valintoja tekevät niin yksilöt kuin yhteisötkin.

Osaammeko me suomalaiset arvostaa oikeaa ruokaa ja sen tuottajaa? Innokkaana kotileipurina huolestuttaa sukupolvelta toiselle siirtyvien perinnetietojen ja -taitojen ohella suomalaisen ruoka-aineksen saatavuus tulevaisuudessa: esimerkiksi rukiin suhteen laahaa omavaraisuus noin kolmanneksen kysyntää jäljessä. Vajetta paikataan sitten muun muassa muista Pohjoismaista ja Baltiasta tuotavalla viljalla. Omaan kuiva-ainekaappiini ovat jauhot, hiutaleet ja ryynit löytäneet tiensä suoraan niiden tuottajalta, kivenheiton päästä sukupolvelta, joka pienviljelyä vielä tavasta ja tottumuksesta harjoittaa. Tulevaisuudessa ei kaapin täyttyminen ole enää itsestään selvä asia, sillä henkilökohtainen omavaraisuuteni leivän leivontaan käytettävän raaka-aineen suhteen on valitettavan riippuvainen sen tuottajasta. Edessä on ennemmin tai myöhemmin markkinoiden tarjonnan armoille alistuminen. Välttyäkseni yksilökohtaiselta ruokakriisiltä (joka harvinaisen hyvin vastaa ruoantuotannon edellytyksiä suuremmassakin mittakaavassa) olisi siinä vaiheessa toivottavaa, että suomalainen viljelys elää ja voi hyvin.

Soile Tuominen

Esittelyssä tällä viikolla

Olen Harakan Sari, kotiäiti Huittisten Vampulan Siivikkalasta. Perheeseeni kuuluu kolme lasta, varsin ihana aviomies ja aika lauma karvaisia ja sulkaisia kavereita. Tänne Satakuntaan olen kurvannut Varsinais-Suomesta Mustialan kautta, jossa opiskelin amk-agrologiksi. Olen innokas puutarhaharrastaja, ja kaavailin siitä pitkään ammattiakin. Nyt tyydyn hääräämään omassa maatalon pihassa ja antamaan vinkkejä kavereille. Talvisin hiihdän harjun upeissa maisemissa ja syvään juurtuneesta epäluulostani huolimatta olen alkanut jumpata Spiraalin innostavien ohjaajien tunneilla. (Vanhahko koira oppii uusia temppuja, jee!) 

Lukemisesta olen tykännyt ihan pienestä asti, ja samaa perinnettä yritän siirtää omille lapsille. Viime aikoina ilahduttavia lukukokemuksia ovat olleet esimerkiksi Peter Hoegin Norsunkouluttajien lapset ja Sirke Happosen Muumiopas. Molemmat hykerryttävät omalla tavallaan pitkään lukemisen jälkeen. Lasten kanssa luemme tällä hetkellä Timo Parvelan Maukka ja Väykkä-sarjaa. Siinä on elämänopetusta ihan jokaiselle todella hauskasti kirjoitettuna! Autoillessa radiossa soi Radio Rock, Pariisin Kevät, PMMP tai Samuli Putro. Viimeisin levyhankinta on mahtavan hyvä Foo Fightersin Wasting Light.

En ymmärrä enkä hyväksy nykyajan vihapuheita. Viha on jo sanana vahva ja pelottava. Sen lietsominen ajaa ihmisiä tyhmiin tekoihin, ja usein on kyse vain jostakin, mitä ei vielä tunneta tai ymmärretä. Pelottavinta on, että tämä jonkun asian tai ilmiön vihaaminen siirretään suoraan seuraavalle sukupolvelle. Viha voidaan verhota uskonnon, kansalaisuuden tai jonkun yleisen normin taakse, jolla sille saa muka oikeutuksen. Ei saa, ja lapsia ei näihin sekoiluihin pitäisi sekoittaa ollenkaan.

Iloitsen positiivisista ihmisistä, puhtaasta luonnosta ja pienistä jutuista, jotka saavat ajattelemaan, että tässä maailmassa sittenkin hyvä voittaa. Lasten suuret viisaudet naurattavat päivittäin.

Politiikkaan ja Keskustan touhuihin lähdin ihan perinteisestä vaikuttamisen halusta. Aate on kotoa peräisin, maalaiselle Keskusta on aina ollut luonteva puolue. Nykyään koen kepulaisten touhut sellaiseksi tasaiseksi ja harkitsevaksi politiikaksi. Ei hötkyillä laidasta laitaan ja tehdään hommat kunnolla.

Uutena valtuutettuna toivon pysyväni asioiden tasalla. Haluan ajaa perheiden ja suomalaisen ruuantuotannon asioita. Uusia juttuja ja opittavaa on paljon, onneksi on intoakin. ;)

Mitä on ruokana?

Maaliskuun valtuuston avasi paikallisten MTK:n yhdistysten edustajat. Kotilukemiseksi lähti Vihreistä elinkeinoista kasvua kuntiin-opas. Jottei asia jäisi pelkän hyväksyvän hyminän tasolle, on äksönin paikka. Haluaako Huittinen yhtenä Suomen suurimpana maatalouskuntana nostaa paikallisen perunan pöydälle, sen aiomme selvittää.

Maaseudun Tulevaisuus on kuluvana vuonna listannut Suomen kuntia maatalouden eri mittareilla. Olipa kyse liikevaihdosta tai possujen määrästä, on Huittinen keikkunut top 10-listalla Someron, Ilmajoen ja Loimaan kaverina. Meillä on agribisnestä, yli 400 maatilaa, maatalouden liitännäiselinkeinoja, suurimpana niistä Saarioinen. Huittisten maataloudesta puhuttaessa keskustelemme merkittävästä työllistäjästä ja veroeurojen tuojasta. Kuka arvaa seuraavan kysymyksen? Niin – miten tämä näkyy paikallisissa laitoskeittiöissä?

Tilanne ei ole onneksi niin surkea kuin alkuun kuvittelin. Perunat ovat Vampulasta, liha tulee Saarioisilta ja on 99% suomalaista alkuperää, maitotuotteet tulevat Valiolta. Kilpailutushan tapahtuu Porin hankintatoimen kautta, joten meidän ruokahankintamme ovat sidoksissa ison alueen kilpailutuksen tuloksiin. Paikallisilla tuottajilla on onneksi vapaus tarjota tuotteitaan suoraan keittiöille, ja esimerkiksi erilaisissa teemapäivissä on mahdollista käyttää alueen raaka-aineita. Näitä asioita aletaan nyt selvittää ja tarkentaa, ja kun hankintasopimus on seuraavan kerran katkolla, ainakin itse toivoisin näkeväni hankintojen siirtyvän Porista Huittisiin, jolloin voisimme tarkistaa hankintaehtoja entisestään. Esimerkiksi lihan pitäisi olla tuotettu suomalaisen eläinsuojelulainsäädännön mukaisesti.

Lapsiperheitä kiinnostavat Huittisten ruokahankinnat, raaka-aineiden alkuperästä on tullut kaupungille kyselyitä. Hienoa! Markkinointihenkisenä ihmisenä näen asian myös imagokysymyksenä. Perheet asuinpaikkaa valitessaan voivat ottavat selvää paikkakuntien kouluista harrastusmahdollisuuksista, ehkä myös ruuasta? Toivon, että jonain päivänä voimme nettisivuilla kertoa, miten Huittisten suurkeittiöissä valmistetaan ruokaa suomalaisista ja paikallisista raaka-aineista. Näin hankintatragedia kääntyy meidän kaikkien kannalta myönteiseksi hankintastrategiaksi.

Jyrki Sukula aloitti menneenä sunnuntaina Jimillä upean ohjelman, Makujen maa, jossa mestarikokki kiertää Suomen maatiloilla ja valmistaa tilan tuotteista maistuvaa ruokaa. Sukulan puheista kuuluu aito kunnioitus suomalaista maaseutua ja maanviljelijää kohtaan, ja hän toivottavasti saa viimeistenkin epäilijöiden silmät auki näiden jatkuvien ruokakohujen keskellä. Meillä on upea maa ja puhdasta ruokaa. Nyt on aika nostaa se sille paikalle, mihin se kuuluu, eli suomalaisten lautasille. Tuemme muita maita jo ihan tarpeeksi EU-rahoituskriisien muodossa, tässä kohdin on hyvä vetää kotiinpäin. Samalla tulee vatsa täyteen ja varsin hyvä mieli!

Soppakattilan ääreltä,

Sari Harakka

Viikon kirjoittaja

Olen Laurilan Harri, maanviljelijä ja eläkkeellä oleva luokanopettaja Huittisista. Kotoisin olen Harjavallasta, Huittisiin tulin 70-luvulla. Perheeseen kuuluu vaimo ja neljä lasta. Keskustalaisuus on tullut ilmeisesti suvun perintönä. Maalaisliiton Satakunnan piirijärjestö perustettiin Harjavallassa. Aate on siis isoisän ja isän peruja. Keskusta pitää edelleen maaseudun puolia, joka on minulle tärkeä asia.

Harrastan liikuntaa, kävely ja hiihto ovat mieluisia lajeja. Laulan kuorossa ja olen innostunut sukuseuratoiminnasta. Musiikin suhteen olen lähes kaikkiruokainen. Ainoastaan disco saa kanavan vaihtumaan. Luen mielelläni ja esimerkiksi Leon Urisin Kolmiyhteys, James Clavellin Shogun, Christian Jacq'n Ramses-sarja ja kaikki suomalaisten puolustustaisteluista kertovat kirjat ovat tehneet vaikutuksen.

Negatiivisessa mielessä ihmettelen, kuinka maailmanlaajuisesti jatketaan kestämätöntä kehitystä ja sillä on edelleen kiistaton valta-asema,  taloudellinen kilpailu ja pörssit määräävät liikaa. Toisaalta positiivista on se, että kestävään kehitykseen on alettu kiinnittää huomiota.

Tällä uudelle valtuustokaudelle tavoitteenani ja toiveenani on, että lautakunnista lähes yksimielisesti lähteneet päätökset eivät lopsahda kalkkiviivoilla. Erityistä tarkkaavaisuutta saisi olla myös kylien nykyisten vähäisten palvelujen turvaamisessa, joissa paikkakunnalla on laajaa kannatusta.

Susista ja ekologisuudesta

Satakunnassa ja yleensäkin Lounais-Suomessa maaseudun asukkaat ovat alkaneet pelätä

lastensa puolesta. Lasten liikkumiseen esim. yksin ulkona on tullut selvä muutos. Kun menneinä vuosina ja vuosikymmeninä ei juurikaan tarvinnut miettiä missä lapset ja nuoret viettävät aikaansa. Pienemmät leikkivät kotipihalla ja suurempien reviiri käsitti yleensä myös lähimetsät. Lähinnä suden pelko on muuttamassa ja eräissä tapauksissa muuttanutkin elämisen tyyliä kuntien kyläalueilla. Enää ei ole itsestään selvää, että lapset tai lapsi voisi olla omissa oloissaan kotipihalla, sillä susi, joka aamulla nähdään  Köyliössä, voi iltapäivällä hölkätä jo Huittisten ja Loimaan rajamailla Kojonkulmalla.

Lehtien palstoilla haastateltavat ihmiset ovat yleensä sitä mieltä, että susi on vaaraksi, jos se tulee liian lähelle asumuksia. Tällainen tiedustelu on yhtä tyhjän kanssa niille ihmisille, jotka asustavat lähellä luontoa. Eläin kulkee siitä, mistä se haluaa ja uskaltaa. Se ei myöskään lue kieltotauluja. Lisäksi se on arvaamaton tilanteen tullen ja siitä on esimerkki Ruotsista, missä susi hiljattain tappoi eläintenhoitajan, vaikka tämä oli työskennellyt vuosia susien parissa.

Miksi sudet ovat tottuneet ihmisiin? Väitetään, että mm. Länsi-Suomeen olisi istutettu kanta. Jos emot eivät pelkää ihmistä ja yleensä asumuksia, pennut omaksuvat emojensa tavat. Näin meillä on syntynyt ja lisääntymässä pysyvä, ihmistä pelkäämätön susikanta. Mikäli meillä vallitsisi tilanne ennen istutuksia, sudet tulisivat Venäjän puolelta harvakseltaan ja osaisivat varoa ihmisasutusta edellyttäen, ettei niitä ole Venäjällä jo totutettu ihmiseen, jolloin tilanne on täysin sama kuin nyt maassamme.

Sudet tappavat vuosittain erityisen paljon lampaita sekä nappaavat lemmikkieläimiä tämän tästä kotipihoilta. Meillä on puhuttu paljon vihapuheista. Eikö tämä toiminta, joka kohdistuu kylien asukkaisiin ole vähintään vihateko? Tekijöiksi on ujutettu syyttömät luontokappaleet mutta varsinaisina toimeenpanijoina on  joukko ihmisiä lakiensa suojassa. Maaseutua suojellaan, museoidaan ja petoja suojellaan. Siellä toimiva ihminen tarvitsee edelleen vapauden ja kannustusta toteuttaa ideoitaan kaikkien yhteiseksi hyödyksi. Tämän hoksasivat jo aikoinaan Ruotsin kuninkaat.

Kestävästä kehityksestä ja yleensä ekologiasta alettiin käydä aktiivista keskustelua 30-40 vuotta sitten.Tätä keskustelua pitää yllä myös  nuori koulutettu sukupolvi. Monet asuvat suurissa asutuskeskuksissa. Ennen unioniin liittymistä esim. vihreät puhuivat myös pienempien perheviljelmien puolesta. Kun unioniin liityttiin, nämä puheet ovat loppuneet.  Se on täysin unohdettu ja näyttää siltä, että vain tilakoon suurentaminen on kestävää kehitystä. Noihin aikoihin keskustan puheenjohtaja Paavo Väyrynen esitti kestävästä kehityksestä maaseudun näkökulmasta varmoja teesejä ja samoilla linjoilla on myös nykyinen puheenjohtaja Juha Sipilä.

Unionille kestävä kehitys on ongelma. Se on vaikea sovittaa yhteen vahvan talouskasvun kanssa, joka taas perustuu uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön. Maassamme on yritetty lähinnä keskustahallitusten taholta saada uusiutuvaa energiaa laajemmin käyttöön.Turve, jota on maassamme  rajattomasti, on joittenkin suomalaistenkin  meppien avustuksella saatu hivutettua kivihiilen rinnalle mustalle listalle. Tämän hetken tilanne onkin se, että vähänkin suuremmat asutuskeskukset palaavat takaisin kivihiilen polttoon, koska turvetta ei sateisen kesän ja niukkojen lupien vuoksi saatu talteen tarpeeksi. Kivihiilivaltiot kyllä tietävät mistä rahaa saadaan, jolla työpaikat turvataan. Turvelupia kotimaassa rajoitetaan mutta kivihiililaivat jatkavat kulkuaan Suomeen minkään estämättä. Työstä on pula. Maaseudulla on käyttämättömiä mahdollisuuksia kestävä kehitys pohjana tuottaa vaurautta maallemme.

Entinen maatalousministeri Juha Korkeaoja otti kantaa hiljattain peltomaan rakentamiseen.

Hän oli sitä mieltä, että maassamme pitäisi alkaa suojella myös yhtenäisiä hyvälaatuisia peltoja. Peltoala vähenee rakentamisen myötä satoja hehtaareja vuodessa.  Jokilaakson kasvatilta Korkeaojalta hieno ekologinen kannanotto maamme parhaitten viljelyalueitten puolesta.

Harri Laurila

Hevosista ja maalaisjärjestä

Tuliko "hevosenlihaskandaali" yllätyksenä? Ei ainakaan allekirjoittaneelle tullut. Suomi on hevosenlihan reipas nettotuoja, ja puuttuva naudanliha korvataan valmisruoissa tuskattomasti hummalla. Suomeen tuotiin vuonna 2012 hevosenlihaa n. 2,1 milj. kg. EU:n alueelta tuotu määrä oli n. 1,5 milj. kg, josta Romaniasta tuotu osuus oli n. 150 000 kg. Hevosenlihaa tuotiin myös Ranskasta, Italiasta, Saksasta, Tanskasta ja Irlannista. EU:n ulkopuolelta ns. kolmansista maista tuotiin Suomeen n. 0,5 milj. kg. Maat olivat Meksiko, Kanada, Brasilia ja Argentiina. 

Hevoskuljetuksista kertova dokumentti tässä taannoin valotti elävästi esim. Romanian tasoa eläinten käsittelyssä. Hevoselta vaikka jalat poikki, mutta autoon on mentävä!  Kuljetusmatkat ovat moninkertaisia verrattuna Suomeen, ja näistäkin koneista osa tänne lihana päätyy Italian ja Saksan kautta. Ei ole EU ihan tasaveroinen eri maiden tuottajia kohtaan.

Hevosenliha maksaa markkinoilla vain murto-osan naudanlihasta, ja nostaa esim. valmisruokien katteen ihan uudelle tasolle. Väitän, että hevosenlihan käyttö on ollut tarkkaan suunniteltua hommaa, ja täysin tietoista.

Suomalaiset elintarvikeyhtiöt kärähtivät, ja selitykset ovat kuin dopingurheilijan sanakirjasta. Syytellään muita eikä oikein ymmärretä, ja asiaa selvitetään, mutta naamasta näkee, että käry kävi.

Naudanlihan osalta ollaan menossa omavaraisuudessa jo alle 80%. Eikä ihme! Lihantuottaja saa tällä hetkellä juuri ja juuri pidettyä tuotannon pyörimässä. Lihasta saatu hinta + tuet eivät riitä yrittäjän palkkaan eivätkä kaikkiin tuotantopanoksiin. Kustannukset ovat karanneet kauas käsistä, ja samalla Suomeen tuodaan lihaa jonka tuottaminen on ollut eettisesti ja ympäristönäkökohdat huomioon ottaen vähintäänkin arveluttavaa. Miksi tuontilihalla ei ole samoja määräyksiä / tuotantokriteereitä kuin Suomessa tuotetulla? Isot yhtiöt pitävät lihan hinnan alhaalla tuontilihan hintaan vedoten, ja on tietysti totta, että ulkomailta ostettu hevosenliha on halvempaa kuin kotimaassa tuotettu nauta.

Eräänä iltana uutisissa pääministerimme Jyrki Katainen kehotti kansalaisia käsittelemään EU:n rahakriisiä "maalaisjärjellä". Jäin miettimään että mitähän pääministeri tällä tarkoitti? Mielestäni komento tulee väärästä suusta, koska hänen kohdallaan asianhoito on ollut maalaisjärjestä melko kaukana.

Minun maalaisjärkeeni ei mahdu, että rahat lahjoitetaan Etelä-Eurooppaan, eikä takaisin maksua varmastikaan kannata odotella.

No onhan näitä muitakin: Erään ryhmän mielestä on oikein sopivaa; siis maalaisjärjellä ajateltuna, että metsät suojellaan, minkit vapautetaan ja vastavuoroisesti otetaan sika lemmikiksi, jolle sitten puetaan ylle niittiliivi ja lähdetään kaupungille taluttelemaan. Kai se sitten on possun luonnonmukaista käyttäytymistä, kun saa tehdä tarpeensa oikein asfaltille.

Viiltävä analyysini tästä kaikesta oli se, että maalaisjärkeä ei opi kirjoista lukemalla eikä sen soveltaminen tietämättömältä oikein onnistu. Maalaisjärki periytyy sukupolvelta toiselle, kun sitä osataan oikein ja oikeissa asioissa opettaa.

On aika yksinkertaistaa asioita. Nostettava esille ne asiat, jotka oikeasti ovat tärkeitä.

Omassa kaupungissamme on väännetty patsaiden ja kyläkoulun ympärillä. Maalaisjärjellä ajateltuna koulun uudelleen rakentaminen ei olisi pitänyt alunperinkään olla mikään ongelma, jos patsaisiin on varaa laittaa 50.000€. Aika helppo on päätellä, kummalla investoinnilla on hyödyllisempiä vaikutuksia.

On tärkeää, että elämä jatkuu myös maaseudulla. Ilman maaseutua ei ole maataloutta, ja päinvastoin. Kaiken keskittäminen kaupunkien keskustoihin on väärää politiikkaa.  Elävä kaupunki tarvitsee rinnalleen elinvoimaisen maaseudun.

Terveisin maaseudulta,

Tero Hosike