Hyvin halpaa vai hyvää ja laadukasta?

Suomessa ollaan ottamassa ensimmäistä suurta askelta kohti puhdasta, luonnonmukaista ja lähellä tuotettua ruokaa: kuluttajina olemme vihdoin valmiita korostamaan ruoan hinta-laatu-suhteessa sen jälkimmäistä osa-aluetta. Ruotsissa kuluttaja on ollut kuningas ja ymmärtänyt ostopäätökseen perustuvan oikeutensa vaatia lautaselleen oikeaa ruokaa sen sijaan, mitä ruokateollisuus ruoaksi kutsuu.  Huvittavaa tässä kaikessa on se, että perinteisen suomalaisen ruokakulttuurin, kaiken ravinto-opillisen valistuksen ja THL:n jakamien suositusten sijaan se, mitä vaadittiin, oli pieni hevosenlihaskandaali... Jo on ihminen menettänyt suhteensa ruokaan ja sen tuottamiseen, jos hypermarketin tiskiltä poimittuun tuotteeseen "vahingossa" eksynyt hevonkukku herättää suurempia intohimoja kuin se kaikki ylimääräinen, jota meille ruoan säilyvyyden ja maun parantamiseksi muuten tarjotaan.

Euroopan elintarviketurvallisuusviraston mukaan Suomessa syödään EU:n puhtainta ruokaa. Torjunta- ja kasvinsuojeluainejäämien vähäisyys on kuluttajan näkökulmasta huomionarvoinen asia. Lähituottajan tarjoamaa elintarviketta nautittaessa muuta maailmaa ravisuttaneet terveydelle haitalliset ruokaskandaalit tuntuvat kaukaiselta. Moni meistä suhtautuukin ruokaan ja sen tuottamiseen ruoan alkuperää sen suuremmin pohtimatta, itsestään selvästi; tarpeet tyydytetään kuluttamalla sitä, mitä voiton maksimointiin pyrkivä tuotantoketju meille milloinkin tarjoaa. Tuotantoketjun läpinäkyvyys tulee taata nyt ja jatkossa, mutta vähintään yhtä tärkeää on taata suomalaisen ruoantuottajan ja maatalousyrittäjän mahdollisuudet harjoittaa elinkeinoaan. Vain siten varmistamme sen, että puhtaan suomalaisen ruoan saatavuus on kuluttajalle itsestäänselvyys vastedeskin!

Suomalainen kuluttaja on tottunut ruokavalinnoissaan toteuttamaan kolmen H:n periaatetta: mikä tahansa, mikä on helppoa, hyvää ja halpaa, kelpaa. Valitettavasti yhtälö toimii vähän kuin Juha Sipilän kansantalouskakkara: tasapainon nimissä yhden osion kasvaessa jokin toinen osio vääjäämättä pienenee.  Tässä vaiheessa kriittinen kuluttaja saattaa huomata korjaavansa sitä satoa, jota rahan ehdoilla toteutettu kilpailuttaminen ja monikansallisten tuotantoyhtiöiden markkinavalta ovat ruokkineet.  Riippuvaisuus globaalista ruokataloudesta ei liene sitä, mitä kaikella maapalloistumisella loppujen lopuksi tavoiteltiin. Uhkana on omavaraisuuden jatkuva heikkeneminen. Haluammeko jatkossa lukea uutisia puhtaasta suomalaisesta ruoasta vai ruokateollisuuden keinoja kaihtamattomasta hyväksikäytöstä? Suomalaisen elinkeinotoiminnan tukeminen, kulttuuriperinnön vaaliminen ja terveyttä ja hyvinvointia tukevien ruokavalintojen tekeminen on arvovalinta joka päivä. Niitä valintoja tekevät niin yksilöt kuin yhteisötkin.

Osaammeko me suomalaiset arvostaa oikeaa ruokaa ja sen tuottajaa? Innokkaana kotileipurina huolestuttaa sukupolvelta toiselle siirtyvien perinnetietojen ja -taitojen ohella suomalaisen ruoka-aineksen saatavuus tulevaisuudessa: esimerkiksi rukiin suhteen laahaa omavaraisuus noin kolmanneksen kysyntää jäljessä. Vajetta paikataan sitten muun muassa muista Pohjoismaista ja Baltiasta tuotavalla viljalla. Omaan kuiva-ainekaappiini ovat jauhot, hiutaleet ja ryynit löytäneet tiensä suoraan niiden tuottajalta, kivenheiton päästä sukupolvelta, joka pienviljelyä vielä tavasta ja tottumuksesta harjoittaa. Tulevaisuudessa ei kaapin täyttyminen ole enää itsestään selvä asia, sillä henkilökohtainen omavaraisuuteni leivän leivontaan käytettävän raaka-aineen suhteen on valitettavan riippuvainen sen tuottajasta. Edessä on ennemmin tai myöhemmin markkinoiden tarjonnan armoille alistuminen. Välttyäkseni yksilökohtaiselta ruokakriisiltä (joka harvinaisen hyvin vastaa ruoantuotannon edellytyksiä suuremmassakin mittakaavassa) olisi siinä vaiheessa toivottavaa, että suomalainen viljelys elää ja voi hyvin.

Soile Tuominen