Tuttu
tilanne: kokous, kokoontuminen, illanvietto. Paikalla kymmenkunta miestä,
iältään 35-70 vuotta. Joukossa yksi nainen. Arvaatte? Minä!
Tilanne on
luultavasti sama jotakuinkin kaikissa poliittisissa ryhmissä. Muutama nuorehko
nainen on aktiivitoiminnassa mukana ajamassa oman elämäntilanteensa asemaa. Itse
en edes tajunnut tilanteen omituisuutta ennen kuin kunnallisjärjestön
johtokunnan kokouksessa vanhempi herrasmies herätti kysymyksellään ja pienellä
pukkaisulla olkapäähän: miten teitä
naisia saisi mukaan toimintaan?
Miksi meitä
ei kiinnosta? Kun ajattelee asioita, jotka tällaista kolmevitosta maalla asuvaa
perheenäitiä koskettavat, alkaa hengästyttää: neuvolat, terveydenhoito,
päivähoito, koulutus… Lisätään listaan omien vanhempien tuleva hoito,
lähipalveluiden säilyminen ja asuinkunnan viihtyisyys. Juttuja, joita varten
olisi hyvä useammankin aktivoitua toimimaan!
Kynnys
laittaa itsensä peliin on ihmisillä erikorkuinen. Mietin itselleni
epätyypillisesti varsin pitkään kehtaanko pläjäyttää naamani vaalijulisteeseen
ja pyrkiä ehdolle. Minulla ei puolueen valinnassa ollut vaikeutta, mutta monia
tuntui ihmetyttävän mitä tämän ikäinen nainen tekee kepun riveissä. Omasta
mielestäni Keskusta tuntuu olevan ainut puolue, joka on oikeasti huolissaan
perheiden jaksamisesta ja maaseudun asuttuna pitämisestä, sen puolesta saisivat
nuoret perheet liittyä joukoittain mukaan vaikuttamaan.
Mikä olisi
se täky, jolla saataisiin aktivoitua porukkaa mukaan? Vuosi kuntapolitiikassa
on takana ja fakta on se, että kokouksissa puutuu takapuoli, niitä varten saa
lukea satoja sivuja aineistoa, illat venyvät pitkiksi, on nälkä, jano ja
vessahätä. Lasten mielestä äiti on aina kokouksessa, äidin mielestä koskaan ei
ole aikaa lukea tarpeeksi hyvin etukäteen liitetiedostoja, koska muuten jää
lapset ruokkimatta ja pyykit pesemättä. Kylillä kuulee miten hanurista asiat
ovat, verojakin nostatte ja koulubussi ei hae ovelta asti.
Tällä
kaikella on onneksi toinenkin puoli. Vuoden aikana olen kehittänyt kriittistä
ajatteluani, tajunnut asiayhteyksiä ja yrittänyt niitä selittää muillekin.
Saanut monta uutta ystävää, ja ymmärtänyt sen, että pienet ponnisteluni
suuressa poliittisessa soppakattilassa tuottavat joskus tulosta, joka oikeasti
hyödyttää kotikylääni tai lähikoulua. Asioiden hoito vaatii verkostoitumista ja
kykyä tiimityöhön. Pahimmillaan puurtaminen johtaa katkeraan pettymykseen joka
hikoillaan pois ylivauhtisella juoksulenkillä, parhaimmillaan pieneen
onnistumiseen, jonka voimalla jaksaa taas istua seuraavan palaverin.
Onhan siinä
ukkoporukassa ihan letkeä meno ja hyvä henki, mutta hyvä nainen, tule mukaan
kaveriksi! Meitä tarvitaan!
Sari Harakka
Teksti julkaistu myös 28.11.2013 Satakuntalaisessa
